"Yleisnimitys väkeville alkoholijuomille" -Wikipedia

 

Kaupungilta löytää joskus hupaisia yllätyksiä kuten tämän omaperäisellä nimellä varustetun vaate- ja asustemyymälän. En uskaltautunut sisälle ostoksille. Ehkä pelkuruutta, ehkä viisautta.

Iloista sunnuntaita, joka on täällä reilun tunnin päästä historiaa ja teillä talviaikaan valahtaneilla vielä hyvää vauhtia käynnissä. Näin myöhäisillan kunniaksi jääköön tämä päivitys lyhyestä kauniiksi.

Viisumivääntöä

Tässä hieman kertomusta au pairin oleskelun virallisesta olemuksesta Taiwanissa, eli mitä virkavalta sanoo. Olen ollut maassa viisitoista päivää vaille kolme kuukautta. Taiwanissa saa lain mukaan oleskella korkeintaan kolme kuukautta ilman viisumia. Koska tiesin vierailuni venyvän pidemmäksi hain jo Suomessa itselleni viisumia. Siihen kuvioon kuuluikin yllättävän monta mutkaa ja muutosta, sillä au pair on taiwanilaisille melko vieras työmuoto eikä Suomen lähetystössä oikein tiedetty että minkä viisumin minä tarvitsisin, mutta lopulta minulle luvattiin jonkinlainen rajattomasti uusittava kolmen kuukauden turistiviisumi. Näillä eväillä lähdin kesällä matkaan.

Maahan saapuessani passiini leimattiin saapumispäivä, mutta viisumiin ei tehty merkintöjä. Päättelimme tästä, että ensimmäiset kolme kuukautta voin oleskella maassa sillä kaikille sallitulla ajalla ja sen jälkeen viisumi astuu voimaan. Takarajan lähestyessä hurautimme eilen Jonten kanssa epämääräisen oloiseen virastoon, joka hoitaa ulkomaalaisten maassaololupia ja muita vastaavia. Tiskillä selitimme lyhyesti tilanteeni ja pyysimme viisumin leimausta. Mukava virkailijatäti iskikin käteemme uuden viisumihakemuspaperin ja ilmoitti, että lisäksi meidän pitäisi tehdä kirjallinen selvitys maassaoloni syistä, suunnitelmista ja budjetista. Suomessa myönnetyllä viisumilla ei tuntunut olevan paljon mitään painoarvoa. Nainen myös ilmoitti, että toisin kuin Suomen päässä oli annettu ymmärtää viisumia ei voi enää kolmen kuukauden päästä uusia, vaan jatkoa halutessaan on poikettava väliaikaisesti pois maasta. Hämmentävintä tilanteessa oli, että ennen muita kysymyksiä täti vaati ensimmäiseksi todisteita siitä, että minulla tai isäntäperheelläni on todella varaa elättää minut. Raha tuntuu ratkaisevan niin monessa tilanteessa. Selvitykseen ei saanut merkata mitään kiinan opiskeluista, koska opiskelijana tarvitsisin opiskelijaviisumin. Myöskään  mistään vapaaehtois- tai muusta työnteosta ei saanut mitään merkitä, sillä silloin minulla pitäisi olla työlupa. Yhdessä päivässä pitikin siis yhtäkkiä keksiä minulle kolmen kuukauden ohjelma täyteen erilaista turistitouhua ja maan kulttuuriin tutustumista. Jonteltahan tuo kävi taidolla, onneksi.

Tänään skootteroimme uusin voimin ja paperein koittamaan onneamme. Jonten kursimat kertomukset olivat toki oivat, mutta silti oli mahdollista ettei viisumia myönnettäisi. Naisen tutkiessa papereita Jontte kertoi, että hän ja isäni ovat vanhoja luokkatovereita. Siitä naisen ilme heti kirkastui ja asenne muuttui vielä leppoisammaksi. Täällä nimittäin arvostetaan tuollaisia toverisuhteita melkein enemmän kuin sukulaisuutta. Jontte kertoi myös olevansa isäni tavoin pastori. Nainen kävi lyömässä leimat passiini ja palasi kertoen, että näin heppoisilla perusteilla ei yleensä maassaololupaa myönnetä, mutta koska Jontte ja isäni ovat pappeja, kristityt ovat tehneet Taiwanissa paljon hyvää ja hengellisen työn tekijöitä pidetään arvossa, niin hän päätti kuitenkin hyväksyä hakemuksen. Pieni tuuletus Jeesukselle oli kotiin mennessä paikallaan.

Nyt voin huokaista helpotuksesta teekupin äärellä ja ottaa alla lököttelevän Taipein eläintarhan asukin tavoin rennosti taas muutaman kuukauden eteenpäin. Ja mikäs tässä rentoutuessa - olenhan virallisesti yhdeksän kuukauden elämysmatkalainen!

Niks naks, hiukset kauniimmaks!

Sain reilu viikko sitten ensimmäiset todelliset parturikokemukseni täällä Taiwanin huudeilla. En houkutuksista huolimatta uskaltautunut edellä mainittuun kukkoparturiin, jossa se lintu viimeksi eilen näytti taas köpöttelevän tyytyväisenä työntekijän jaloissa. Ei ollut vieläkään päätynyt itse kynittäväksi. Ehkä senkin kokemuksen aika vielä koittaa, mutta nyt saatte kuulla Color Salon'in menosta ja meiningistä. Välihuomautuksena tieto siitä, että erottelen parturin ja kampaamon lapselliseen tyyliin periaatteella "parturissa tukkaa leikataan, kampaamossa tehdään kampauksia". Sain tästä joskus kritiikkiä ystäviltäni, joiden mielestä miehet käyvät partureissa ja naiset kampaamoissa. Koittakaa kuitenkin kestää lapsuudesta oppimaani puheenpartta, josta en tohdi luopua, eli tässä teille PARTURIkokemuksia.

 

Lähdimme Tuikun ja Sintun kanssa metsästämään lähikujilta jotain mukavaa paikkaa. Onneksemme aivan kotimme läheisyydessä on todellinen parturien kultakaupunki eli ainakin tusinan verran kortteleita on täytetty hiussalongeilla niin että risteyksessä ympärilleen katsoessa voi bongata ainakin kuusi parturia. Ihmettelen kyllä suuresti että kuinka näin tiheään pakatut saman palvelun liikkeet voivat menestyä, mutta paikallisia ei tällainen meno kummastuta. Onhan tässäkin kaupungissa asukkaita enemmän kuin Suomessa, niin kaipa hiusten leikkaajiakin täytyy sitten piisata.

Bongasimme tilavan näköisen paikan ja astuimme luottavaisina sisään. Ensimmäisenä katseeni kiintyi muuten siistissä ja hienostuneen oloisen salongin keskellä nököttävään harjoittelupäähän, josta yllä kuva. Mietin siinä, että jos tässä on todella parturien osaamisen taidonnäyte numero yksi niin kannattaisi varmaan ottaa saman tien jalat alle ja vauhdilla. Iloinen vastaanottovirkailija ehti kuitenkin istuttaa meidät tuoleille odottamaan ja ryhtyi tarjoilemaan kahvia ja teetä, niin täytyi vain karistaa kauhukuvat mielestä ja alkaa selailla lehtiä odottelun ajankuluksi. Aasialaisesta hiusmallikuvastosta löysin suunnilleen kolme mustatukkaista mallia. Se oli vähän surullinen huomio, koska kaikilla on täällä luonnostaan musta tukka ja suurin osa hiusten vaalennuksista näyttää rehellisesti sanottuna epäluonnollisuudessaan naurettavalta. Kauneusihanne on vaalea niin ihon, silmien kuin hiustenkin suhteen. Järkyttävää, miten paljon hassataan aikaa, rahaa ja mielenkiintoa oman ulkonäön muunteluun ja lopputulos näyttääkin lopulta suorastaan pelottavalta. Niin, kauneus on katsojan silmässä, mutta sääliksi käy.

Filosofisoinnista takaisin parturin penkkiin. Salongissa oli töissä neljä leikkaajaa, mutta ruuhkaa tuntui olevan niin, että meidät pystyttiin ottamaan vain yksi kerrallaan käsittelyyn. Päädyin viimeiseksi käsiteltäväksi eli sain hörppiä teetäni oikein antaumuksella ja katsella parturin elämää kaikessa rauhassa. Erään vanhemman rouvan hoito näytti varsin hauskalta. Minulle ei selvinnyt hänen kampauksensa lopullinen tavoite, mutta parin tunnin aikana hänen päänsä päälle laitettiin hurisemaan toinen toistansa oudompia laitteita. Kuvassa oleva yksilö on kuin suoraan jostain Star Warsin lentotukikohdasta. Itse en tuon sisään rohkenisi rentoutua, saatika olla paikallani sellaisia aikoja, mutta mitäpä hieno rouva ei kauneutensa vuoksi tekisi...

Päästessäni vihdoin parturihenkilökunnan käsittelyyn pääsin ensimmäiseksi hiustenpesuun. Varhaislapsuudessa koetun "isin pesulinjan" jälkeen ei ole kukaan puolestani tukkaani pessyt, mutta nyt sen hoiti 16-vuotias mukava Emma-neito. Tuntui melkein hävettävän ylhäiseltä saada vain rentona maata pesupedillä pehmeiden käsien taitavasti hieroessa kuontaloni päänahkaa myöten puhtaaksi. Ah mikä hoito! Vielä hieman pyörällä päästäni istuin parturin pomon saksien käsittelyyn. Mies ei osannut englantia sanaakaan ja niin leikkausohjeiden anto tuntui valuvan suurimmaksi osaksi hukkaan. Mikäs siinä, yllätyksellinen elämä on elämän makuista. Mies pyöri ja hyöri ympärilläni taiteilijan elkein ja kyllähän niitä hiustuppoja irtoilikin. Hetken päästä yritin viestittää suurella kiinan taidollani, että haluaisin takaa vielä noin sentin lyhyemmäksi. Liekö syy ollut viestijässä vai kuulijassa, mutta yhtäkkiä takaraivostani oli kadonnut ainakin kolme kertaa ajattelemaani pidempi hiusmäärä. Noh, aina ei voi voittaa ja kasvaahan tuo pian takaisin.

Leikkauksen jälkeen pääni huuhdeltiin huolellisesti ja kuivattiin vielä hartaimmin menoin. Huolellisuutta ja asiakaspalvelua ei tästä maasta puutu. Lopulta kahden ja puolen tunnin seikkailun jälkeen kolmen koplamme astui ulos muutamaa sataa änttiä ja hiusmilliä köyhempinä mutta ajanmenosta huolimatta koko porukka varsin tyytyväisinä. Täällä voi olla lähes poikkeuksetta varma palvelun innokkuudesta, mutta lopputulos voi joskus kielimuurin tai jonkin muun seikan vuoksi yllättää. Nyt kävi hyvin ja kokemus kannatti. Ei tarvitse enää kurkkia kutrien takaa vaan voi kohdata elämän avoimin silmin. Suosittelen!

Etelän helmoissa

On aika lunastaa lupaukset, maksaa laskut ja päästää verbaalinen hyökyaalto kotisatamaansa, eli tässä pientä raporttia viime viikon lomastamme Hengchunissa. Me, kolme aikuista, kolme lasta, koira ja peräkontillinen pääosin melko tarpeellista rompetta, starttasimme torstaina keskipäivän kuumuudessa matkaan kahdeksan hengen harmaalla Volkswagenilla. Neljä ja puolisataa kilometriä sujahtivat alta välillä nopeammin, välillä hitaammin. Maisemat vaihtelivat vuorista kaupunkeihin, tunneleista riisipeltoihin ja viidakoista merenrantaan. Taiwan on pienestä koostaan huolimatta hämmästyttävän monipuolinen pläntti. Mainittakoon tässä eräs omituisuus matkanteossa. Täällä moottoritietä ajellessa noin viidenkymmenen kilometrin välein tulee vastaan maksupisteitä, joissa jokaisen kulkuneuvon tulee hidastaa ja maksaa virkailijalle pieni tienkäyttömaksu. Tämä on vähän kuin veroja maksaisi, mutta moottoriteiden kunnostuksesta maksavatkin vain he, jotka teillä pöristelevät. Ihan fiksua, sanoisin.

Illan laskeuduttua saavuimme määränpäähän eli Suomen Lähetysseuran lähettien käytössä olevalle lomakodille. Itse olin jo OLK:n kanssa majoittunut tässä mukavassa asumuksessa muutaman yön. Tuttuihin neliöihin oli hauska palata, vaikka moni asia alkuun muistuttikin iloisista hetkistä hyvien ystävien seurassa ja toi haikeuden häivähdyksiä mieliin. Talo on yksikerroksinen ja hipoo tunnelmaltaan hieman suomalaista kesämökkiä. Nykyään siellä ei asu ketään vakituisesti, mutta entisaikaan talon toisessa puoliskossa on majoittunut joitain lähettejä. Minulle talon suurimmat aarteet olivat sauna ja monen monta kirjahyllyä täynnä hyvää ja huisin hyvää kirjallisuutta suomen kielellä. Sauna on rakennettu taitavasti ja oven suljettuaan saattaa jossain välissä todella unohtaa olevansa Taiwanilla. Lomakodin kirjoja saavat lähettiperheet lainata kotiinsa mielin määrin. Kehtasin minäkin kiskaista ison kassillisen opuksia Taipeihin luettavaksi. Mitä herkkua aivoille ja sielulle!

Loma oli huvittava sekoitus etelän rantalomaa ja perheidylliä - perhe vain ei ollutkaan se vanha tuttu kuusihenkinen verisukulaisteni jengi Suomessa. Au pairina yksi haastavimmista projekteista on löytää oma paikkansa ydinperheen joukossa. Vaarana on luiskahtaa epäsosiaaliseksi eristäytyjäksi tai tungettelevaksi moukaksi. Onneksi kultainen keskitie ei ole liian kaita löydettäväksi, ja minun tapauksessani Heiskasten huoneen rakkautta pursuvassa ilmapiirissä asustelu ei jätä muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua ja tuntea olonsa aina vaan kotoisammaksi. Oma perhe on aina oma perhe, mutta Kristuksen perheväkeä kun kaikki ollaan niin mikäs tässä ollessa. Olo on olemisen olemus.

Viikon ohjelmaan kuului pitkiä aamu-unia, meren aalloissa ja ranan hiekassa telmintää, Ilonan nimipäivä, luontoretki Kentingin luonnonsuojelualueelle, saaren eteläisimmän kärjen ympäriajelu, Hengchunin kujilla seikkailua, maatulet, jumalanpalvelus lomakodin viereisessä kirkossa,  Double Ten (10.10.) eli Taiwanin kansallispäivä eli Taiwanin 100-vuotispäivä ja todella hyvää ruokaa päivästä toiseen. Luonnonsuojelualueella olin haltioissani, koska pitkä oleskelu miljoonakaupungin sydämessä on saanut aikaan suuren ikävän puhdasta luontoa kohtaan. Viidakon keskellä vaellellessani sain sekä ladata natural-akkujani tulevia viikkoja varten että nähdä mitä kummallisimpia ja hienompia luonnonmuodostelmia, kasveja ja maisemia. Ei ihminen pysty ikinä tekemään mitään niin ällistyttävän hienoa kuin hän, joka loi luonnon ihmeet kukoistamaan. Siinä on kauneus jos missä.

Maatulet ovat jännä ilmiö ihan Hengchunin kylän (en tiedä onko kylä oikea nimi kun alueella kuitenkin asuu väkeä varmaan enemmän kuin Tampereella, mutta Taipein jälkeen meininki oli kuin pikkukylässä) laidalla. Siellä on rajattu alue, jossa maasta nousee itsestään kaasua, joka ilman kanssa reagoidessaan palaa. Kivikossa roihuaa siis itsekseen pieniä sammumattomia nuotioita. Kävimme paikalla juuri 10.10. illan pimeydessä ja paikalla olevat paistoivat tulilla popcornia ja muita herkkuja sekä räjäyttelivät ilotulitteita. Hassua vaan kun aivan vieressä oli kyltti, jossa kiellettiin kaikkien ilotulitteiden tuonti alueelle. Noh, laki on joskus joustava. Muuten tuo ihmeellinen juhlapäivä meni meiltä vähän ohi, sillä suurimmat juhlallisuudet juhlittiin Taipeissa ja ilman televisiota ja nettiä oli vaikea päästä juhlahumuun. Raketteja kuitenkin paukkui ympärillä koko päivän, ja sisällämme roihusivat syvät ylpeyden liekit hienon maan puolesta.

Tiistaina paluumatkalla poikkesimme mm. katsomaan Wandanin vanhan huumekodin ja Heiskasten entisten kotien huudeja sekä Pingtungin seurakunnan uuden kirkon valmistumista. OLK:n kanssa olimme asuneet erään Pingtungin seurakuntalaisen, ihanan Grasen kotona ja samassa kodossa kävimme nytkin moikkaamassa iloista naista perheineen.  Vanhojen tuttujen löytäminen saaren eri osista on aina yhtä ihmeellistä, ja niin jälleennäkeminen Grasenkin kanssa oli iloa täynnä. On ihana huomata kuinka suurella ilolla kaikki tuntuvat muistavan OLK:n vierailua.

Nyt jatkuu taas pohjoisen arki, kielikoulu ja syysflunssan kanssa painiskelu. Lomalta on aina sitä helpompi palata mitä paremmalta arki tuntuu. Ja nyt on sanottava, että täällä arki tuntuu hyvältä. Siis todella hyvältä. Niin, limanerityksen suuresta määrästä huolimatta. Tavattoman riemurikasta syyslomaa kaikille tutuille ja tumpuille Suomeen!

Yksityiskohdista kiinnostuneille tiedoksi: kuvat ovat Kentingin luonnonpuistosta, maatulilta, Baishan rannalta ja Wandanin entisen huumekodin pihalta.

Musaa ja meren hiekkaa

Viikko on taas eletty elämää ja hallelujaa saa huutaa kun on vielä elossa. Näinhän sitä voisi tehdä vaikka joka päivä, onhan tuo veren virtaaminen suonissa jo aika ihme. Ei siis hätää äiti, en ole tehnyt mitään tavallisesta poikkeavan uhkarohkeaa. Niin, paitsi ehkä pari kertaa jauhanut metrossa purkkaa, mikä on täällä jyrkästi kielletty. Radikaalia ja paheksuttavaa lainrikontaa, tiedetään.

 

Viime viikon perjantaina hurautimme parin tunnin päähän Taichungiin Morrisonin koululle. Siellä oli koulun konsertti, jossa Ilonan oli tarkoitus laulaa parissa kuorossa ja vieläpä vähän sooloa. Näillä lähtötiedoilla istahdin aika pramean juhlasalin penkkiin mieli avoinna nauttimaan esityksistä. Ensimmäisen orkesterin astellessa lavalle silmäni taisivat kasvaa muutaman koon tavallista suuremmiksi. Estradille astui yli kolmekymmentä nuorta puhallin- ja lyömäsoittajaa. Kaikilla oli siistit valkoiset kauluspaidat, mustat rusetit, tytöillä musta hame ja pojilla mustat housut. Aivan kuin olisi ollut jossain isomman luokan klassisessa konserttisalissa! Kaiken kruunasi leveästi hymyilevä (luultavasti amerikkalainen) opettaja-kapellimestari, joka asteli lavalle suurin elkein valkoinen tahtipuikko kädessä hohtaen. Siitä alkoi kahdenkymmen kuuden kappaleen, kymmenen erilaisen klassisen soitinkokoonpanon ja huimien taidonnäytteiden sarja. Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä ettei jokainen soittaja aina osunut nuoteissa aivan kohdalleen, mutta ihailtavasti se ei antanut arvokkaan tunnelman ja nuorten innon hyytyä. Kaikki soittajat olivat yläaste- ja lukioikäisiä opiskelijoita. Klassinen musiikki ei siis todellakaan ole mikään keski-ikäisten viininmaistelijoiden yksinoikeus! Illan kohokohta oli tietenkin Ilonan loistava soololaulu. Host-sisko pullistelee ylpeydestä.

 

 Kulttuurin vastapainoksi päätin lauantaina lähteä omille teilleni Lentävän Hevosen kyydillä. Pyörät johdattivat reilut parikymmentä kilometriä luoteeseen Kiinanmeren aaltoja kuuntelemaan. Päivä oli pilvinen ja raikasta tihkua sateli taivaalta silloin tällöin. Huvittuneena seurasin vastaantulevia polkijoita, jotka olivat kaikki kääriytyneet kokovartalotrikoisiin, huiveihin, tuulitakkeihin ja ties mihin kuteisiin. Itse poljin mukavasti shortseissa ja I-paidassa (kaikille paitsi termin kehittäneelle isälleni tiedoksi: I-paita on kuin T-paita mutta ilman hihoja), enkä värissyt kuin hetken merituulen kuivattaessa puolimatkan lepotauolla hien iholle. Erikoista oli myös huomata kuinka hitaasti paikalliset kovinkin sporttisilta näyttävät atleetit polkevat. Hurautin matkalla monen sellaisen ohi, vaikken koe itseäni miksikään pikakiituriksi. Saivatpahan katsella ihan rauhassa maisemia ja tummanharmaata rantahiekkaa (kumma näky). Tuntui niin hyvältä päästä hetkeksi asfalttikortteleiden ulkopuolelle haistelemaan muutakin kuin skootereiden päästökaasuja. Pieni ja sitkeä keltainen heponi kesti matkan hyvin toisin kuin takalistoni. Satula ei ole pidemmillä matkoilla mikään huippuluokan lepolasse, mutta suomalainen sisu rinnassa sykkien taistelin tieni kotiovelle asti. Pieni kärsimys elämässä auttaa arvostamaan pieniä mukavuuksia entistä enemmän. Mitättömät puuttet pyörässä eivat kuitenkaan tuhoa alapuolisen taiteellisen näkemyksen kuvaamaa tiiviistä suhdettani tähän menopeliin.

Huomenna hurautan perheen, koiran ja jokusen matkatavaran seurana etelän lämpöihin nauttimaan pidennetyn viikonloppuloman iloista suomalaisten lähettien lomakodille. Toivomme lepoa ja rauhaa, monta tuhatta kauhaa. Myös pari aurinkoista päivää maistuisi. Raporttia seuraa kun paluu arkeen koittaa. Kivaa viikkoa kaikille! Muistakaa syödä jädee, juoda limukkaa ja pelata rantalenttistä olkkarissa hyvien kamujen kanssa. Siitä tulee hyvä mieli.