Toisen kerran kotosalla

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa tämän blogin historiassa kirjoitustyö tehdään Suomessa. Istun tuttuakin tutumman keittiönpöydän äärellä mutustellen milloin ruissipsejä, milloin tomaatteja. Ilta-auringon kajo valaisee vieläkin huonetta - kuinka tuo keltainen mollukka jaksaa täällä pohjoisessa killua taivaalla näin myöhään? Totuttelua on vaatinut mm. ulkovaatteiden valikointi, mikron käyttö ja suomen kielen käyttö vieraiden kanssa. Yritän yhä kohteliaasti luikauttaa nihao ohikulkijoille. Eipä se toisaalta niin kamalaa ole, hämmästeleväthän nuo suomalaiset jörrikät jo silkkaa silmiin katsomista saati sitten hymyilyä tai tervehdystä.

Kotona on hyvä olla, mutta myös matka tänne oli huima kokemus. Viimeisenä päivänä kävin pienen kaverijoukon kera syömässä viimeisen Taiwanin ateriani tutussa ruokamestassa. Valitsemani ruokalaji oli ravintolan järkyttävin erikoisuus, jonka olemassaoloa olimme kerta toisensa jälkeen kauhistelleet: stinky tofu -hampurilainen. Kuka voi saada idean pistää hampurilaisen väliin jotain niin järkyttävää kuin todella pahan hajuisen ja makuisen pihvin? Suoraan sanottuna oli kuin kakkaa olisi poskeen pistellyt, mutta pitihän sitä lähdön kunniaksi nauttia taiwanilaisesta herkusta. Ja irtosihan tuostakin tilanteesta hyvät lähtönaurut.

Lähikiskan kauppiaan hyvästely, huoneen viimeinen tyhjennys, kotiavaimen palauttaminen ja kentälle ajelu sujuivat ilman suurempia tunnekuohuja. Vielä lentokentälläkään en tajunnut lennähtäväni pian maasta ulos. Taisi mennä jännityksen piikkiin sillä suurimmat jännitysmomentit muodostuivat matkatavaroideni kuljetuksesta. Astelin mielessäni rukoillen check in -tiskille reilun 25:n kilon laukun, 10:n kilon repun, parin kilon kameralaukun ja 5:n kilon kitaralaukun kanssa. Tiesin hyvin rajoitusten sallivan 23 kiloa yhdessä laukussa ruumaan ja 8 kiloa käsimatkatavaroiksi mutta en muutakaan voinut, kurja se olisi heittää hyvää tavaraa menemään. Virkailijanani oli nuori ja ilmeisesti aloitteleva neitonen, jota koitin onnistuneesti lämmitellä pienellä vitsailulla. Matkalaukusta ei tullut mitään noottia, sinne se lähti liukuhihnalla matkustelemaan. Kitaran kohtaloa taas mietittiin yhdessä pidemmän aikaa. Olisin voinut saada 50 euron lisämaksulla soittimen kulkemaan ruumassa Müncheniin asti mutta siellä se olisi pitänyt tsekata uudestaan ja maksuja olisi varmasti tullut lisää. Suunnitelma tuntui kovin heiveröiseltä ja virkaneiti yritti parhaansa auttaakseen minua. Lopulta hän ehdotti että kantaisin kitaraa itse ja toivoisin että lentokoneissa olisi sille tilaa. Riskinä olisi toki että lentoemännät eivät hyväksyisi soitinta koneeseen, mutta ehkä se puhumalla onnistuisi. Hetken mietittyäni sanoin tekeväni niin ja rukoilevani että homma toimisi. Vatsanpohja kutkuttaen hyvästelin yhdeksän kuukauden sijaisperheeni, työnantajani, asuinkumppanini, työkaverini ja ystäväni perhe Heiskasen. Haikeaa ja toiveikasta, helpottunutta ja vaikeaa, loppujen lopuksi onnellista. Tenavani ei alkuun meinannut tulla lainkaan halaamaan mutta turvatarkastukseen kävellessäni neito tarrasi jalkaani anellen: "Mä haluan tulla sun mukaasi, ota mut mukaan." Voih.

Tavattoman moni ystäväni ja tuttavani niin Taiwanissa kuin Suomessa oli luvannut rukoilla matkani puolesta. Nuo rukoukset oli kuultu ja vastaus oli ylistevuotavan hyvä. Ainoastaan ensimmäiseen koneeseen astellessani lentolipun tarkastaja sanoi kitaran olevan liian iso koneeseen ja veti minut sivuun selvittämään asiaa. Jostain siihen pamahti samaan aikaan joku matkustaja, jolla oli ongelmia matkalippunsa kanssa. Tilanne oli ilmeisesti paljon vakavampi ja lentomiesten huomio meni täysin tähän toiseen matkustajaan ja hetken päästä sain vain käskyn kävellä koneeseen ja kysyä lentoemänniltä apua. Sinne astellessani ensimmäinen lentoemo asetteli kitarani kohteliaasti johonkin komeroon. Enkeleitä oli useampikin liikkeellä.

Mitään muuta ongelmaa matka ei minulle tarjonnut - koneet olivat ajoissa, palvelu pelasi kaikkialla ja pitkällä lentolla yli Siperian sain nukuttua jopa useita tunteja. Pikemminkin sain nauttia ihanista hetkistä ja ihmisistä koneissa ja kentillä. Pekingiin lentäessä istuin taiwanilaisen naisen vieressä ja sain riemukseni vielä keskustella kiinaksi tämän iloisen ja sosiaalisen entisen kiinanopettajan kanssa. Pekingin kentällä istuin odottelemassa nuoren kiinalaisen äidin ja pienen poikansa vieressä. Poika meni riemusta sekaisin kun otin kitaran esiin ja aloin soitella hänelle lauluja. Lentokenttäbussissa juttelin mahtavan romanialaisen mummon kanssa, joka toistelin kaiken sanomani jälkeen sydämestään: "Lovely, very lovely!" Yölennolla Uralin tietämillä ihailin ikkunasta keskellä yötä pohjoisessa loistavaa yötöntä yötä. Münchenin kentän odotuspenkeillä aamuauringon loisteessa soittelin ja lauloin sielu riemua ja kiitollisuutta pursuillen itseni ja muiden matkalaisten iloksi lauluja jos jonkinlaisia. Viimeisellä lennolla katselin ikkunasta Latvian rannikoita siemaillen auringon loisteessa kimaltelevaa valkoviiniä.

Kummallisia ja vähemmän idyllisiäkin tilanteita löytyi. Pekingin passintarkastuksessa kysyttiin mistä olen tulossa. Vastasin from Taiwan mutta tämä ei virkailijalle kelvannut vaan jatkokysymyksenä tuli: "Do you come from Republic of China?" Politiikkaa, politiikkaa. Pekingin kenttä oli tajunnaträjäyttävän suuri ja kaikkialla soi perinteinen kiinalainen pilipalimusiikki. Pitkän lennon istuin ikkunapaikalla. Yöllä lentoemoja ei käytävillä näkynyt, enkä kainona tyttönä kehdannut häiritä vierustoveriani - lopputuloksena liian monta tuntia ilman juotavaa ja vessaa. Onneksi selvisin sentään ilman nestehukkaa ja märkiä housuja. Münchenin kentällä karu totuus euromaiden hintatasosta iski vastaan pienen 3,60 euron café latten muodossa. Valkonaamojen enemmistön ympäröimäksi joutuessani kauhistuin: miksi kaikki länsimaalaiset ovat toivottoman vakavan, masentuneen, vihaisen tai vähintäänkin elämäänsä ja työhönsä kyllästyneen näköisiä?! Parhaiten yhdeksän kuukauden idänkomennukseni tuli ilmi Münchenissä pienissä tilanteissa - kiitin ja tervehdin kaikkia auttamattoman suvereenisti kiinaksi. Outoa kuin mikä.

267:n päivän jälkeen näin viimein nämä rannat, Vantaan katot ja harmaan ruskeat metsät ja pellot. Lentokoneen tömpsähtäessä kentän pintaan huokaisin vain kiitoksesta - Luoja piti lupauksensa tuoda minut ehjänä ja elossa takaisin.

Näin on päättynyt fyysinen seikkailuni Taiwanissa.  Henkisesti reissailen varmasti vielä useamman kuukauden näiden kahden maan välillä pohtien, purkaen, sisäistäen ja muistellen kaikkea kokemaani ja oppimaani. Edessä on myös kymmenet kohtaamiset, joissa tulisi olla valmis kertomaan ja jakamaan jotain kuukausistani siellä jossakin kaukomailla. Toisaalta samalla on rakennettava elämää ja kasvatettava uusia juuria elämään täällä, suunniteltava tulevaa, luotava kontakteja ja opeteltava uudestaan mitä milläkin säällä puetaan ulkona päälle. Vaikka kaikki tämä on vielä ajatuksissani melkoinen sekamelska, olen enemmän kuin innoissani tästä uudesta alusta. Sitä tämä pikemminkin on kuin paluuta. Vaikka naurankin yhä samoille vitseille kuin ennenkin ja saatan vetää niskaani yhtä mauttomia kuteita kuin aina niin jotain on silti sisälläni uudistunut, ehkä enemmän kuin itsekään arvaan. Aika näyttää mihin tämä kaikki johtaa.

Periaatteessa tällaisen matkablogin viimeisessä tekstissä (aivan, tämän luettuasi voit lakata kyttäilemästä uusia tilapäivityksiä, verbaalista ryöpytystäni saa tulevaisuudessa nauttia muiden reittien kautta) pitäisi kai vetää jonkinlainen yhteenveto koko roskasta. Otan kuitenkin vapauden luistaa tästä mahdottomasta aivoriihestä. En osaa vielä antaa itsellenikään kelvollisia koosteita saati sitten että osaisin muotoilla ne selkeäksi kirjalliseksi tuotokseksi. Ehkä nämä 50 blogipäivitystä lukemalla joku viisas hemmo osaisi antaa jotain viitteitä mutta annetaan nyt tuon työn jäädä tekemättä. Kaikki tarpeellinen selviää aikanaan.

Haluan kuitenkin osoittaa viimeisen virtuaalitervehdykseni ja kiitokseni teille 4125 blogini katselua tuottaneita enemmän tai vähemmän aktiivisia ja satunnaisia lukijoitani. Toivottavasti nämä sanailut ovat tarjonneet jollekin iloa, toiselle uutta tietoa, kolmannelle hengellistä janoa, neljännelle kannustusta ulkomaille lähtöön, viidennelle valokuvauksellisia visioita, kuudennelle ajateltavaa ihmissuhteista, seitsemännelle lievitystä ikävään ja lopuille yhtä tai usempaa näistä ja muista hyvistä seurauksista. Kyllä minä vain itsellenikin olisin voinut nämä jutut rustailla mutta silloin työstä olisi puuttunut haaste ja kikkailun houkutus. Kiitos siis sinulle, teille, näille, sille, meille, tälle, noille, heille, minulle, niille, tuolle ja hänelle.

Minä jatkan elämääni toistaiseksi Suomen asukkina joidenkin reissuviritelmien maustamana. Olen sitten missä tahansa niin haluan ennen kaikkea elää Jumalan lapsena, lähetystyöntekijänä, kristittynä, Rakkauden kuriirina, Jumalan hulluna, Taivaan kansalaisena ja Jeesuksen pikkusiskona. Siinä on kaikki mikä tekee elämästä elämisen arvoisen ja avaa ovet pintaa syvemmälle, kolmannesta ulottuvuuden suppeudesta ulottuvuuksien myrskyyn, vaarallisilta vesiltä tukevalle kalliolle ja välinpitämättömyydestä rakkauden ytimeen. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja iloista elämässäsi mutta ennen kaikkea että saisit avata sydämesi maailman Luojalle, Sovittajalle ja Totuuden Hengelle. Parempaa et voi koko maailmankaikkeudesta löytää.

Rakkaudella reissuiltaan kotiin palannut
Ruuska

15 tuntia 32 minuuttia Taiwania jäljellä

Tervehdys avoinaisen matkalaukun, pursuilevien tavaravuorien, tyhjentyneiden pöytälaatikoiden ja alastomien seinien ytimestä. Viimeinen iltani Taiwanin asukkina alkaa olla pulkassa ja pulkka yrittänee pikapuoliin painua pehkuihin. Mieleni pohjukoissa velloo tietenkin haikeutta, jännitystä ja riemua, mutta yksinkertaisena ihmisenä en paljon keskity näihin tunteisiin, vaan hämmästelen vain kuinka saan pidettyä kantamukseni matkatavaroiden painorajoitusten paremmalla puolella, missä kitarani lopulta viettää matkansa, otanko vai jätänkö lenkkarit, pitäisikö jollekin vielä kirjoittaa jokin hyvästelyviesti ja moneksiko huomenna pitäisi laittaa herätyskello pärisemään. Hyvä niin, syntyjen syvien miettiminen kun joskus hidastaa tarpeellisten käytännön toimien suorittamista.

Haluan vielä jakaa kanssanne ripauksen erästä henkeäsalpaavaa seikkailua, josta pääsin nauttimaan lauantaina ja sunnuntain taitteessa. Viime kirjoituksessa taisinkin jo paljastaa jotain vuorista. Päätin repäistä vielä kerran ennen lähtöä reissaamalla Alishanin vuoristoon katsomaan auringonnousua. Alishan sijaitsee suurinpiirtein Taiwanin keskellä eli noin kuuden tunnin bussimatkan päässä Taipeista etelään. Matkaseurakseni sain vanhan kunnon setä Samin (edellisessä jutussa pyrähtänyt Samantha).

Lauantaina loikattiin iltasella bussiin, jolla köröteltiin halki öisen maaseudun Alishanin vuoristokylään. Bussi ei ollutkaan mikään vanha tienari vaan lentokoneiden tapaan jokaisella oli tuolin selkänojassa oma tietokone. Mikä siinä on, ettei ihminen enää muka kykene nauttimaan matkustamisesta itsestään vaan silloinkin pitää uppoutua pelin tai videon äärelle? Noh, mummomaisemmat heittäisivät ivallisesti vastaan että harvemmin minäkään enää lähden minnekään ilman iPodia ja kirjaa. Joka tapauksessa mielestäni nuo koneet olivat yksi turhuuksien turhuus, etenkin kun koneen musiikkivalikoimasta löytyi vain ja ainoastaan yksi levyllinen heavy metallia.

Kello kahden jälkeen yöllä purkauduimme kanssamatkustajiemme kera bussista Alishanin pieneen vuoristokylään. Ulkoilmaan astuessa moni ero Taipeihin lävähti vasten kasvoja ihanalla voimalla. Puhdas ilma, yllä loistava tähtitaivas, 12 celsiuksen viileys ja luonnon hiljaisuus olivat jotain, mikä sai minut hetkeksi veisaamaan Herraa hyvää kiittäkää ja heittämään kärrynpyöriä. Normaalia reagointia, sanoisin. Heitimme vaatetta niskaan ja parin tunnin jälkeen kävimme ostamassa liput huipulle puksuttelevaan vuoristojunaan. Tuo vanhoilla raiteilla puksutteleva pötkäle on yksi maailman kolmesta ainoasta vuoristojunasta - melkoinen harvinaisuus siis bongattu. Puoli tuntia taiwanilaisia turisteja pursuilevassa junassa keskellä yötä oli hämmentävä yhdistelmä mutta kasvatti ainakin minun innostustani. Lopulta saavuimme huipulle, josta aukeni sanoinkuvaamaton näkymä ja näytelmä. Luovun yrityksestä tällä hetkellä ja annan kuvien puhua, vaikkeivat nekään anna täyttä oikeutta noille hetkille.

Tässä vaiheessa päässäni soivat tuhannet fanfaarit ja ja hymyni taisi olla hallitsemattoman haltioitunut. Auringonnousua katsoessani tajusin, että se on minulle pyhä hetki. Luonto on minulle pyhää, luultavasti koska siinä näen ja koen Luojan kädenjäljen selvimmillään ilman ihmisten välikätenä vaikutusta. Asiat ovat sitä kauniimpia mitä enemmän niiden olemuksessa on Jumalan olemusta ja läsnäoloa, ja luonnossa tämä toteutuu mielestäni parhaimmillaan. Oikeastaan ei kannattaisi edes yrittää vertailla luodun luomaa ja Luojan luomaa - nehän ovat aivan eri leveleillä. Taipeissa olen joutunut niin keinotekoiseen ympäristöön että pitkästä aikaa luonnonvoimien keskelle astuminen sai minut onnesta sekaisin. Järjettömyys ilmeni mm. sanattomuutena ja liiallisena valokuvaamisena.

Kävelimme huipulta alas kylään junarataa myötäillen poiketen välillä katselemaan maisemia monilta suunnilta. Viileämmän ilmaston vuoksi kasvillisuus ei ole sellaista viidakkoa kuin muualla Taiwanissa vaan karumpaa, suomalaisempaa. Tykkäsin. Yli 2000 metrin korkeudessa hengailun huomasi myös ilman ohenemisena - portaita kävellessäkin alkoi hengästyttää. Näimme villeinä kasvavia liljoja. Hassua. Vuorten katseluun oli vaikea totuttautua.

Poliisiasema oli kivan kiinalainen. Kylässä hyppäsimme kahvitauon jälkeen bussiin, jolla körötimme pari tuntia länttä kohti ja vaihdoimme kulkupelin junaan. Epähuomiossa hyppäsimme väärään junaan, joten matkamme kestikin sillä hitaalla paikallisjunalla pari tuntia aiottua pidempään. Sinänsä erehdys ei haitannut, mutta olimme liian väsyneitä juttelemaan mitään fiksua ja liian levottomia nukkumaan. Näistä hetkistä ei ole kuvamateriaalia (hyvä niin), joten viihdytän teitä vielä parilla bussista napatulla vuoristomaisemaotoksella.

Yhden yön univajauksen kera menin vielä viimeiseen messuuni Aromaan. Jostain käsiin löytyi vielä virtaa ja soitto kulki kenties paremmin kuin koskaan. Sain hyvästellä uudet ja vähän vanhemmatkin ystävät huolella ja olla koko messukansan käsien alla matkaan siunattavana. Tuon perheen keskellä tajusin taas miten Herra on vuottani siunannut. Tulin maahan tuntematta täältä kourallistakaan tyyppiä ja nyt lähtiessä halaan haikeana kymmeniä siskoja ja veljiä. Jäähyväissanoista päätellen olen sittenkin saanut olla apuna, rohkaisuna ja voimana monen elämään. Kiitos Herralle.

Tänään vietettiin vappua ja läksiäisiäni kotosalla suomalaisten lähettien kanssa. Serpenttiinit roikkuivat kauloissa, sima kuohusi ja munkit maistuivat. Vain ylioppilaslakkiani olisin kaivannut. Tai huomennahan sitä vasta sopisi käyttää mutta pääsen vasta toukokuun toisena armaan valkolätsäni luo. Lähetit ovat myös olleet minulle vähän kuin sukulaisia täällä. Ei nähdä kovin usein mutta ollaan kuitenkin toisillemme läheisiä ja tukena. Söpöä.

Kohta nousee aurinko viimeistä kertaa tervehtimään minua Taiwanin asukkaana. En jää ikkunaan katselemaan sitä vaan koitan saada edes hitusen unta ennen huomista h-hetkeä. Näillä sanoilla näkemiin täältä. Suomesta käsin saatte vielä enemmän tai vähemmän kattavan epilogin tälle kaikelle ruudulle suolletulle. Kiitos että olet, kiitos että luet, kiitos että muistat, kiitos että rukoilet. Matkalla ollaan, kohti kotia...

Tilanteen tasalla, herra kapteeni

 Lähtö lähenee, laiskuus vähenee. Näinkö? Ei ainakaan tämän blogin osalta. Luotan teihin, rakkaat lukijat - osaattehan armahtaa maailmanmatkaajaanne, joka niin kovin mielellään viettäisi suurimman osan sormien välistä valuvasta ajastaan ennemmin baanalla kuin läppärin äärellä?

Suurin ongelmani onkin, yllättävää kyllä, mistä kirjoittaisin. Olen viimeisten kymmenen päivän ajan tehnyt lähinnä kahta asiaa: töitä ja kavereiden kanssa hengailua. Outoako? Eikö näitä viimeisiä hetkiä upeassa maassa pitäisi viettää ennen kaikkea seikkaillen ja kokien uusia juttuja? Minun mielestäni ei välttämättä. Olen näiden kuukausien aikana saanut jo kokea niin paljon ihmeellistä etten koe välttämätöntä tarvetta hypätä benji-hyppyä, leikkiä villiapinoiden kanssa tai osallistua aboriginaaliheimon aikuistumisriittiin (vaikka kaikki edellämainuttu minua suuresti houkutteleekin). Tiedän kuitenkin että täällä muodostuneet ihmissuhteet ja ystävyydet ovat tietyllä tapaa paljon antoisempia kuin mitkään seikkailut. Kun vielä aikaa on, haluan vaalia niitä. Töitä taas en voi jättää tekemättä, mutta niistä ei tarvitsekaan enää huolehtia - viimeinen työpäiväni loppui jo seitsemän tuntia sitten!

 Ainoa miniseikkailu suoritettiin melko epäamerikkalaisen amerikkalaisen ystäväni Samanthan kanssa lauantaina. Epäamerikkalainen hän on lähinnä siksi että ymmärrän hänen puhettaan suorastaan hyvin, hän ei juo Coca-Colaa eikä hän pidä Amerikkaa maailman napana. Stereotypiota, kenellä? Astelimme kolisevaan paikallisjunaan ja kolistelimme tunnin verran koilliseen satamakaupunkiin nimeltä Keelung. Tavoitteenamme oli mennä katselemaan merta ja niin tassuttelimme asemalta satama-allasta seuraten kohti merta. Lopputuloksena oli kävelyä satama-alueen korkean muurin viertä auringonlaskuun asti ja kapea vilkaisu parista muurin aukosta jonnekin meren näköiselle kaistaleelle. Vai oliko sekin vain satama-allasta? Opimme sentään matkalla että Ranska ja Kiina ovat joskus 1800-luvulla olleet sodassa keskenään ja Keelungista löytyy Taiwanissa kaatuneiden ranskalaisten sotilaiden pieni muistolehto. Triste!

Viimeinen työviikko oli kultaa. Rakas lapsoseni, hoidokkini, riiviöni ja päivänpaisteeni tarjoili jälleen energiaansa monin tavoin, ja nyt sain myös itseni irroittelemaan kiitettävästi. Rakensimme lapsuuteni unelmien majan olohuoneeseen, pyöräilimme kauas kauas isoon leikkipuistoon, joimme kahvilassa valtavan mangosmoothien (jonka toinen meistä läikytti osittain lattialle - arvaatteko kumpi?), pelasimme kierroksittain Muumi-aliasta ja potkimme palloa vesisateessa. Ehkä paras juttu oli viimeisenä aurinkoisena päivänä kun lähdimme joenrannan puistoon lennättämään juuri hankkimaani leijaa. Mieti hetki milloin olet itse viimeksi lennättänyt leijaa. Aivan, ihan liian kauan sitten. Eikö teekin mieli heti rynnätä tuuliselle kukkulalle ja päästää väpättävä kangastilkku ilmavirtojen vietäväksi? Miksi aikuiset eivät lennätä leijaa useammin? Kyseisen kappaleen jätän tenavalleni iloksi ja muistoksi, mutta muistelisin Suomen vintiltämme löytyvän parikin leijanroikaletta. Tiedätte siis mistä puuhista minut löytää tulevina tuulipäivinä. Tervetuloa seuraan!

Viiden vuorokauden ennuste. Vuorokauden päästä torkun bussissa matkalla kohti vuoristoa ja auringonnousua. Kahden vuorokauden päästä palailen viimeisestä illastani Aromassa. Kolmen vuorokauden päästä punnitsen matkalaukkuani huolen rypyt otsallani. Neljän vuorokauden päästä dallailen Pekingin terminaaleissa. Viiden vuorokauden päästä käperryn kotisohvan nurkkaan ja koitan saada yhdeksän kuukauden postit selattua. Ehkä näin tai sitten ei. Kerron kuinka käy.

Päivän Sana: "Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän."

Arvaa kuka sanoi näin. a. Obama, b. Nuuskamuikkunen c. Jeesus
Onnea voittajille.

"Vaikka tuhat ihmistä uskoisi hölynpölyyn, se on silti hölynpölyä." Kiin.san.

Taiwanilaisuus alkaa kiertää verissä. Poljin toissapäivänä kaatosateessa hullun liikenteen seassa viritelmällä, jossa eläväinen hoidokkini istui omalla istuimellaan satulan ja ohjaustangon välissä, ohjasin yhdellä kädellä ja toisella pitelin sateenvarjoa suojanamme ja perillä huomasimme että vauhdikkaassa lähdössä kypärät olivat jääneet takakoriin. Saavuin eilen päivällistä varten kohtaamispaikalle yhdeksän minuuttia myöhässä enkä ilmoittanut kenellekään asiasta. Olen tänään viettänyt suurimman osan aamupäivästäni facebookissa. Kohta alkaa kai tukka tummua ja silmät vinoutua.

Kuuden kaveruksen ja viiden eri kansallisuuden voimin oli ihanaa viettää iltaa. Opin esimerkiksi kuinka Raamattu äännetään kiinaksi, että indonesialais-taiwanilainen ystäväni seurustelee slovakialaisen tytön kanssa, miltä pomelotee maistuu, kuinka kookasta hampurilaista ei kannata syödä ja miksi minulle nauretaan yrittäessäni heitellä kohteliaisuuksia kiinaksi.

Tulevaisuuden suunnitelmat synnyttivät tällaisen läjän Suomeen lähtevää. Eilen puistossa näitä kirjaillessani kuulin yhtäkkiä vierestäni miehen äänellä huikkaistun hallelujan. Luokseni tuli ukko, joka kysyi (kiinaksi) uskonko Jeesukseen. Vastasin myöntävästi ja hän kysyi (kiinaksi) mistä olen ja mitä teen ja sanoi että rukoillaan. Siinä hän sitten rukoilin puolestani (kiinaksi), sanoi aamen ja jatkoi matkaansa. Ei mikään hullu, hurskas mahdollisesti. Vaikuttava kohtaaminen.

Olennaisimmat huomiot eräästä aamupäivän retkestä

Päivän sää oli pääosin pilvinen mutta lämmin. Rannikolla puhalteli lempeä etelätuuli ja ajoittain tuli lyhyitä sadekuuroja. Ilmankosteus hieman normaalia korkeammalla.

Taiwanin vanhin turkkilaista jäätelöä myyvä koju on perustettu vuonna 2001.

Tavallisin taiwanilainen myyjä yrittää usein puhua ulkomaalaiselle asiakkaalle englantia vaikkei sitä kahta sanaa enempää osaisikaan. Jos ulkomaalainen kuitenkin vastaa tai edes kiittää kiinaksi, on seurauksena helposti riemullinen hymy ja kehut siitä kuinka taitava kiinanpuhuja ulkomaalainen on.

Metrossa syöminen, juominen, betelpähkinän ja purkan jauhaminen on kiellettyä. Valokuvaamalla kiellettyä asiaa toteuttavan henkilön ja viemällä kuvan poliisille saa pienoisen rahapalkkion. Nykyään jotkut työttömät elävät tällä toiminnalla.

Pienet tomaatit ovat Taiwanissa hedelmiä, isot vihanneksia.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä sopisi säveltää useampiakin kappaleita.

Iloitkaa aina Herrassa. Niin hyvinä kuin pahoina päivinä,  niin rakastuneena kuin verisesti loukattuna, niin yksin kuin seurassa, niin kotona kuin kaukana, niin nyt kuin nytkin. Sanon vielä kerran: iloitkaa.

Uusien alkujen pääsiäisen

Taiwanin pääsiäinen on koettu. Seuraa Valitut Palat -kooste viime päivien tapahtumista.

Koko veikeän lapsuuteni pääsiäisaamuja ilahduttanut suklaamunia muniva pääsiäiskukko oli tällä kertaa pistänyt asialle sijaisensa pääsiäispupun. Kiero veijari se jänö, meni sitten piilottamaan herkut ja niin piti aamupöpperössä koittaa löytää popsittavia olohuoneesta. Onneksi tämä oli mission possible ja sain muutamia suklaita naamaan.

Mununkaisten metsästys ei kuitenkaan ollut mitään viikonlopun muiden tapahtumien rinnalla. Pääsiäiseni kuusi parasta hetkeä pääsin nauttimaan kolmessa eri kirkossa. Ensimmäinen oli lauantaina juhlittu pitkäaikaisen ystäväni evankelista Justinin pappisvihkimys, ja loput viisi sunnuntaina luterilaisessa Neihun kirkossa ja yhteiskristillisessä kahvila-kirkko Aromassa suoritetut kasteet. Alan kai olla mummoistumassa kun sydän oikein läpättää tällaisissa tilanteissa.

 Taiwanin luterilaisen kirkon presidentti eli arkkipiispa saarnaa monisanaisesti.

 Pappeja riitti joka sormelle. Oli ylihämmentävää nähdä kaikki alboissa ja stolissa.

Justinin tapasin jo yli kolme vuotta sitten Taiwanissa käydessäni. Tämä iloinen ja erittäin mukava mies jäi minulle elävästi mieleen, ja mikä riemu olikaan häntä nähdä myös tänne palatessani. Hänen seurakunnassaan ei ole tähän mennessä ollut pappia ja evankelistana hän on tehnyt hienoa työtä. Etenkin nuoret ovat tässä seurakunnassa hyvin aktiivisia. Justin sai pappisopintonsa valmiiksi jo aikoja sitten ja nyt viimein saatiin vihkimyskin suoritettua. Yli kahden tunnin setti puheita, musiikkia, sähläämistä ja siunausten täyteisiä hetkiä vaati istumalihaksia mutta tuoreen papin iloisia kasvoja katsellessa tiesi kärsivällisyyden olleen sen arvoista. Pääsin minäkin esittämään omat onnitteluni musiikin muodossa kun säestin ja esilauloin suomalaisten kanssa laulun Yksi nimi. Kiinaksikin meni yksi säkeistö kuin vettä vain - tai ehkä pikemminkin kuin ontuva hirvi juuri ja juuri piikkilanka-aidan yli. Vihkimyksen jälkeen kirkon eteen kujalle asetettiin hyvin mittava pöytä täyteen herkkuruokia. Voi näitä taiwanilaisia, täällä ei koskaan tarvitse huolestua että jäisi nälkäiseksi...

Pääsiäisaamuna hujahdimme Neihun kirkolle juhlimaan ylösnousemusta. Täällä ei kaikissa seurakunnissa pidetä kirkkovuoden seuraamista kovin olennaisena ja tässä tapauksessa valitettavasti pääsiäistunnelmat olivat vähän hakusessa. Jumalanpalvelus oli hyvin tavallinen ja saarnassakin vain sivuttiin pääsiäisen tapahtumia. Noh, aina ei voi voittaa. Onneksi tavanomaisuuteen ei täysin jääty vaan jumalanpalveluksen yhteydessä kastettiin kaksi henkilöä. Kontrasti heidän välillään oli ihastuttava - kuukauden ikäinen pienokainen ja vanha vanha ukko pääsivät kerralla samaan perheeseen.

Iltasella pääsin vielä jamittelemaan rummun ja ystävien kanssa Aromaan. Alunperin oli sovittu yhden pojan kastamisesta mutta juuri ennen jumalanpalveluksen alkua eräs koditon mies tuli pyytämään päästä kasteelle ja saarnan aikana nuori tyttö nousi ylös ja ilmoittautui myös kastettavaksi. Näin spontaaneja kasteita en ole ennen päässyt todistamaan mutta illan aikana todella kastettiin lopulta kaikki nämä kolme. Kastetodistuksia ei kai kummemmin täytelty ja rippikoulukin jäi aika heppoiseksi mutta näitä pohtiessani tajusin entistä selvemmin mikä lahja kaste on. Jumala todella haluaa kutsua jokaisen lapsensa kotiin ja antaa heille pääsylipun taivaan kemuihin, eikä siihen vaikuta henkilön oppineisuus tai meidän suorituksemme. Kasteet hoideltiin upottamalla uhrit pesusoikoon. Naurua aiheutti spontaanisti ilmoittautuneiden tilanne vaatteiden suhteen - sinne kastuivat kuteineen kaikkineen. Eipä tämä näyttänyt ketään suuremmin harmittavan.

Näin meni pääsiäinen. Pelkäsin etukäteen että osaanko nauttia tästä vuoden ehdottomasta kohokohdasta kun ei ole niitä tuttuja juttuja, perinteitä ja perhettä sytyttelemässä juhlatunnelmaa, mutta senkin Luoja tiesi ja antoi ajateltavaa. Pääsiäinen ei ole perinteissä elävän Jumalan kohtaamisessa, siinä mitä Hän on tehnyt ja tekee edelleen. Perspektiivinlaajennus ei ole pahitteeksi. Tästä kaikesta huolimatta voisitte siellä kotosalla pistää muutaman laatikon mämmiä pakkaseen odottelemaan kaipaavaa...

Näin loppuun vihjaus maanantain puuhistani ja ehdottoman tärkeä nippelitieto:

Titanic-elokuvan lopputeksteistä löytyy Jari Kinnunen ja ainakin kolme Jesus-nimistä henkilöä.

Perillä vai matkalla?

Tämänkertainen otsake mietityttää minua usein. Tällä hetkellä olen palannut pääsiäisenaluslomamatkaltani eli tavallaan olen perillä kotona. Toisaalta olen yhä matkalla Taiwanissa. Olenko kuitenkaan sen paremmin kotona saapuessani Suomeen? Mikä on lopulta perillä? Enkö ole tietyllä tapaa jatkuvasti perillä siinä hetkessä missä olen ja elän? Onko matka itsessään arvokkaampi kuin perillepääsy? Meneekö tämä kysymysten latelu kohti turhanpäiväistä filosofisoinnin suota? Siltä näyttää, joten käännän kelkkani vauhdilla ennen lopullista uppoamista tuohon rämeikköön ja siirryn käytännöllisempien aihepiirien äärelle.

Taiwanissa liikennöi pohjois-eteläakselilla suurnopeusjuna eli tuttavallisemmin luotijuna. Nuo 200-220 km/h kiitävät siistit pötkylät ovat jonkin verran kalliimpia kuin tavalliset junat ja minun makuuni tavallista matkustusta ajatellen liian luksusta. Nyt jostain syystä (laiskuuttako vain) päädyin kuitenkin oma-aloitteisesti reissaamaan ees ja taas halki riisipeltotasankojen parilla tuollaisella pikakiiturilla. Pakko myöntää että 4-5 tunnin matkan lyhentyminen alle kahteen pitää olon virkeämpänä mutta tavaksi en ajatellut ottaa (niinkuin enää ehtisin, pah mitä selittelyä).

Tieni vei alkuun pariksi yöksi Kaohsiungiin lähettiystäväni vieraaksi. Lauantaina tutkin aamupäivän Kaohsiungin keskuspuiston tarjontaa. Ruoho oli ruskeaa ja aurinko koitti paahtaa vielä viimeisiäkin vihreitä laikkuja kumoon, kuvatarjonta valottakoon tilannetta paremmin. Pian hyppäsin hetken mielijohteesta kolisevaan paikallisjunaan ja hurautin (kuten viime tekstin juonipaljastuksista voi arvata) Pingtungiin. Junalla ympäri Formosan - juttuani tarkkaan lukeneet ehkä muistavat kaupungissa majailevan ihanan evankelista Gracen perheineen. Kaupungilla hetken seikkailtuani soitin ystävälleni ja pian köröttelimme yhdessä Gracen seurakunnalle vauhdilla valmistuvaa uutta kirkkorakennusta katsomaan. Paikat olivat vielä hyvin keskeneräisiä ja alttarikin puuttui mutta katto ja seinät sentään olivat tukevasti paikallaan. Siellä pääsin myös kunnon talkoohommiin. Harja ja rikkalapio aseinani taistelin koko kirkkosalin peittämän rakennustyömiesten jättämän pöly- ja moskakerroksen ovesta pihalle. Konkreettista lähetystyötä parhaimmillaan.

Gracen ja perheensä tapaaminen oli suuri siunaus, yhdessä rukoileminen ennen kaikkea. Taiwanilaisiin on joskus vaikea saada syvempää kontaktia mutta näiden ihmisten parissa ei vierastamisesta ole tietoakaan. Muistattehan heitä ja Gracea etenkin rukouksissanne. Hän tekee mahtavaa työtä, mutta pienessä ja köyhässä seurakunnassa kaikki ei aina ole kovin helppoa.

Palmusunnuntaina kävelimme kirkkoon oikeat palmunlehvät käsissämme. Taolaisen jumalakulkueen melskatessa tiellä vastaan teki mieli pistää kunnon hoosiannakulkue käyntiin, mutta rauhaisa seurueeni sai minut hillitsemään itseni. Ehkä vielä joskus.

Kirkonmenoissa erikoisinta (minulle) oli päästä laulamaan liturgioita. Niihin en ole törmännyt koko Taiwanin kautenani. Seurakunta oli selvästi luterilaisempi kuin mikään Taipeissa, liturgilla oli jopa alba päällä! Mutta tilannetta normitti sentään seurakunnan vapautuneisuus, suomalaisesta kirkonpenkkisynkistelystä oltiin vielä hyvin kaukana (Kriittisimmille tiedoksi että en suinkaan pidä suomalaisen kristityn vakavamielisyyttä suoraan tuomittavana, pois se minusta! Siinäkin on paljon hyvää ja kaunista vaikka pientä hymyä joskus kaipaankin kirkonmenojen lomaan.) Lopuksi syötiin viiden ruokalajin lounas kirkkosaliin roudattujen pöytien ääressä. Kalanpäät jätin suosiolla muille herkkusuille.

Illalla hurautin Hengchunin lomakodin rauhaan tarkoituksenani jatkaa seuraavana päivänä matkaa yhdelle Taiwanin ulkosaarelle. Tällä kertaa suunnitelmani muuttuivat radikaalisti yöllä yllättäneen rajun oksennustaudin ansiosta. Seuraavista päivistä ei olekaan paljon uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa. Tietenkin olin alkuun turhautunut - onko tylsempää kuin reissun päällä sairastaminen? Nyt voin kuitenkin todeta tämänkin olleen Herran armoa. Sain myöhemmin kuulla ettei saarelle olisikaan mennyt lauttoja sopivina aikoina, ja näin sain kerrankin hyvällä omatunnolla uppoutua loistaviin kirjoihin ja ottaa täyttä lepoa. Ah tylsyyden autuutta!

MUTTA ei tarina tähän sairastupaan päättynyt...

Unelmani toteutui tiistaina käytyäni pikavisiitillä skootterivuokraamokojussa. Kymmenen euron päivämaksu pöytään, nimi paperiin ja avaimet virtalukkoon. Kauppias näytti mistä bensatankki aukeaa ja että penkin alla on tavaratila. Näin hoitui puolen minuutin ajokouluni ja näillä eväillä hyppäsin elämäni ensimmäistä kertaa skootterin ohjaustangon ääreen. Moraalitontako? Ilmeisesti, mutta kieroutunut mieleni päätteli että jos joskus elämässäni aion tuohon peliin hypätä niin se on nyt ja täällä, missä joka toinen kuski pärisyttelee ilman korttia. Koitan tyynnytellä mököttävää omatuntoani vakuuttelemalla että olin ainakin seutukunnan varovaisin ja iloisin kuski.

Matkalla ei yllätyksiä puuttunut. Maisemat olivat mahtavia niin merenrannan äärellä kuin vuoriston serpenttiiniteillä pujotellessa. Parhaita kohtaamisia olivat kuitenkin tiellä maleksivat kanat ja vesipuhvelit, joita löysin tavallista landemmalta alueelta. Minä voitin nopeudessa, otukset tyylissä.

Kiva harmaa hiekkaranta tarjosi pikapyrähdyksen aaltoihin, mutta jostain putkahtaneet mustat pilvet saivat minut vauhdilla hyppäämään takaisin pyörän selkään ja yrittämään kilpajuoksua myrskyn kanssa - arvatkaa kuka hävisi viidessä minuutissa? Pikalähtö rannalta ei kuitenkaan ollut kovin suuri pettymys kun näkymät olivat parhaimmillaan lähinnä seuraavaa.

Ajo kaatosateessa oli mielenkiintoinen kokemus. Onneksi olin pari viikkoa aiemmin katsonut Youtubesta videopätkän, jossa taiwanilainen skootteristi juuri samanlaisessa sadesäässä suistui mutkassa vastaantulevan rekan alle. Pelko ei ehdottomasti ole aina huono tunne. Rauhaisa köröttely onnistui hyvin enkeleiden pidellessä pyörät oikeilla kaistoilla. Kaaduin vain kerran kurvatessani hetkeksi sateensuojaan liukkaalle katetulle koripallokentälle - ei vahinkoja itselleni tai menopelille.  Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.

Viimeinen reissupäivä kului lomakodille saapuneen ihanan lähettiperheen (vanhemmat ja kaksi maailman suloisinta pientä tytärtä) seurassa rannalla ja illalla bussin ja luotijunan kyydissä kurvaillen. Keskiviikko oli Taiwanissa hautojenlakaisupäivä eli perheet menivät puhdistamaan sukujensa hautoja ja levittelemään päälle uhrirahaa esi-isien hengille. Haudoilla en poikennut mutta illan hämärässä matkustaessani näin paljon rakettien välkettä ja vilauksia kummallisista henkimenoista. Taipeissa metrosta noustessani tajusin jälleen miten pitkä maa tämä lopulta on - täällähän oli suorastaan kylmä!

On aika sulkea painaa linkkiä "Julkaise teksti", sulkea läppärin kansi ja keskittyä tähän hetkeen. Pienenä en todellakaan nauttinut pitkäperjantaista, tulihan silloin käyttäytyä siivosti, leikkien piti olla päivän vakavahenkisyyteen sopivia ja kaikenlaisesta elämöinnistä tuli moitetta. Nyt huomaan kuitenkin aivan oma-aloitteisesti kaipaavani rauhaa ja mietiskelyaikaa tähän päivään. Kiitos vanhemmat, olette opettaneet minut iloitsemaan myös tästä päivästä! Toivotan teille kaikille siunattua pitkäperjantaita, hiljaista lauantaita ja ennen kaikkea pääsiäissunnuntain riemua. Kristuksen ylösnousemus on aivan hulppea juttu, ja meidät kaikki on kutsuttu tähän karkeloon. Jipijipii! Taiwanin edustusto kuittaa tekstinsä iltahetken kuvaan. "Tahtoisin vain olla kuin kuu, josta ikuinen valo heijastuu. Vain yksi on aurinko todellinen, joka poistaa kaiken pimeyden." laulaa MGTH:n Mikko.