Joulu saapuu jokaiselle

Hepsun tepsun arvon lukijat ja muut huhujen kuuntelijat! Normaalisti ajattelisin että jouluaattoiltana on pikkasen noloa hengata tietokoneella, mutta suotakoon se anteeksi tällaiselle turistille, joka haluaa jakaa jotain joulustaan idässä. Parempi on kuitenkin tehdä se nyt kuin Jeesuksen syntymäpäivänä (joo joo, kello taitaa hurahtaa yli puolen yön ennen kuin saan tämän valmiiksi) ja maanantaina suuntaan jo uusiin maisemiin netin ulottumattomiin.

Eilen illalla poikkesimme muutaman veijarin kanssa Ximenin kaduille ja metrotunneleihin laulamaan joululauluja. Ilmeisesti metrotunneleissa mellakointi ei ole kovin luvallista, joten päätimme suorittaa joulumielen kohottamisen kävellen laulaessamme. Joy to the worldin raikuessa innostuneen nuorisojoukon kurkuista katseet kääntyivät, kännykkäkameroita kaiveltiin hätäisesti esiin ja muutama hymykin taisi kansalaisilta irrota. Vesisateessa hoilatessa koko tilanne vaikutti ainakin minusta niin hupaisan absurdilta että nauraahan siinä piti!

Suoraan sanottuna tämä jouluaattoni oli lähes yhtä suomalainen kuin kotomaan aaton perinteet. Heiskaset ovat tietenkin löytäneet vuosien saatossa parhaat apajat saada taloon tuttuja makuja, tuoksuja ja koristeita. Jollei ikkunasta katsonut pihalle niin saattoi ajoittain melkein luulla olevansa Suomen kamaralla. Tämä helpotti tietenkin paljon joulun tuomaa koti-ikävää, mutta ehkä olisin odottanut vielä jotain taiwanilaisempaa. Ehkä juttu onkin siinä ettei Taiwanilla varsinaisesti juhlita joulua vaan lähes kaikki jouluun liittyvä on ulkomailta, lähinnä Amerikasta kopioitua. Hassua, olen jotenkin aina ajatellut joulun niin kovin globaaliksi juhlaksi, mutta täällä saankin kuulla rautatieaseman infopojalta että hän kuten lähes kaikki Taiwanilla on joulupyhät läpeensä töissä. Joululoma on vieras käsite. Jo on kumma!

Jouluaatto starttasi täällä leppoisasti runsaalla joulubrunssilla myöhäisaamusta. Mukana riisipuuron ja luumukiisselin rinnalla myös kuvan pipari kavereineen. Hurja joulusiivous saatiin onneksi hoidettua jo perjantaina alta pois ja muutkin puuhat tuntuivat kadonneen jonnekin. Joulurauhanjulistusta ei kuultu ja joulupukin kuuma linjakin loisti poissaolollaan, mutta Lumiukko saatiin onneksi dvd:ltä katseltua.

Joulukuusen koristelu sujui osaltani kohtalaisen rennosti, kiitos rakkaan rakkimme Lilin, joka läheisyydenkaipuisena parkkeerasi syliini torkkumaan. Eihän sitä jouluna sovi eläimiä hätistellä niin siinä sitten köllittiin nauttien olemisen sietämättömästä keveydestä.

Joulupöytä notkui tutuista jutuista. Riisiä ei tänään syöty vaan Tuikun taidonnäytteet "jouluruuat Taiwanin aineksista" saivat täyttää vatsamme. Tarjolla oli myös itse tehtyä kotikaljaa ja siitäkös vasta riemu allekirjoittaneella repesi. Annikin maistoi tilkan mutta se taisi olla tilkka liikaa, sillä aterian loppupuolella neito alkoi tuijottaa minua vakavin kasvoin ja kysyi hämmästyneenä "Kuka on tuo, jolla on risti kaulassa?" Neljä ja puoli kuukautta saman katon alla ei välttämättä riitä tutustumiseen...

 Pukki löysi tännekin. Kertoi ottaneensa aurinkolasit päähän kun ajatteli täällä etelässä olevan niin kovin kirkasta. Yritys hyvä. Hämmästykseni oli valtava lahjoja jaettaessa: miten tuhansien kilometrien päässä kotoansa asusteleva yksinäinen matkaaja voi saada tällaisen vuoren lahjoja? Vastaus löytyy maailman ihanimmasta isäntä-/ystävä-/perheestä. Välillä aivan äimistyn näiden veijareiden sydämien suuruudesta. Toki mukana oli myös oma rakkaista rakkain verisukuni ja muutama muukin. Paketeista pullahti monenlaista juttua polkupyörän paikkaussarjasta sukkiin ja pesukintaaseen, ja kaikki tuottivat riemua rintaan. Yksi huikeimmista lahjoista oli Tuikun tuunaama villapaita, jossa on oivaa ajankohtaisuutta elämäni suhteen. Jeesus pysyy rinnassa vaikka maa vaihtuisikin. Tällä kelpaa painella talven viimoissa. Yhteiskuva hoitolapsi-hoitotäti-combolla päätyy lähes poikkeuksetta tällaisiin otoksiin. Kummassa vika?

Illan visiitti katolla antoi totuudellisen kuvan tästä jouluyöstä: tämä kaupunki ei nuku koskaan. Nyt on hyvä jättää nämä valot seinien taakse, vetäistä villasukat jalkaan, käpertyä pehmeisiin lakanoihin ja huokaista onnesta. Joulu on pohjimmiltaan ihan hyvä juhla.

Huomenna reellä eli vanhalla volkkarilla joulukirkkoon ja jonkun pienokaisen kasteelle. Maanantaina lähden viikoksi seikkailemaan saarta ympäri junilla. Jännittää hiukan, onhan yksin matkustaminen aina aika villi juttu. Joulupyhien rukoushetkissä saatte minua muistaa, ja jos ette muista, niin turvaudun tietoon siitä että suojelusenkelilläni on onneksi parempi muisti. Näistä kuvioista lisää myöhemmin, mutta nyt näkemiin. Muistakaa että joulua ei tarvitse lopettaa joulupäivään vaan vielä loppiaisen jälkeenkin voi kuusi nököttää nurkassa ja unohtuneita joulukortteja lähetellä tutuille ja tuntemattomille.

Jouluilolla tonttu Taiwanilla

Kirkonmenoja

Vuoden 2011 neljäs adventti on vierähtänyt historiaan. Silkasta kirjoittamisen ilosta ajattelin kertoa eilisen eli sunnuntain kirkonmenoista. Valitettavasti kamera jäi kotiin, joten kuvatarjonta on köyhääkin köyhempi. Näin käy joskus, paremmissakin piireissä.

Muun talonväen jäädessä vetelemään sikeitä pastori J. Heiskanen ja minä hyppäsimme vähän ennen kymmentä mopon selkään ja sujautimme Banciaon kirkkoon eli erääseen pieneen kerrostalohuoneistoon muutaman kilometrin päässä. Jontella oli saarnavuoro ja minä missasin kolmannen adventin jumiksen flunssan takia, joten aamurähmää silmistä kaivellen säilytin itsekurin ja lähdin mukaan. Skoban päällä liikenteen vaaroja väistellessä ajattelin ihmeissäni että näinkin sitä viimeistä adventtia voi viettää. Aurinko vilahteli pilviverhossa, vauhdin viima sai silmät siristymään ja suurin osa ympärillä huristelevista taiwanilaisista ei varmaan koko päivänä suonut yhtäkään ajatusta tulevalle joululle. Suomessa on joskus harmittanut se kun kaikki maallinen jouluhäslinki ja hösötys tuntuu tuovan ihmisille aivan liikaa huolta ja paineita eikä kaiken touhun keskellä ehditä iloita ja nauttia siitä mitä sen yhden beibin syntymä ja elämä lopulta on meille antanut - ilman yhtään vastalahjaa. Täällä ei aivan samanlaista jouluhysteriaa löydä sanomalehtien sivuilta, katukuvasta tai ihmisten kodeista, kiinalainen uusi vuosi kun vie kaiken tuon sähäämisinnon.

Saavuimme kirkkoon kymmenen maissa. Kirkkosali oli edellisen päivän häiden jälkeen vielä kukkakoristeiden täyttämä eikä joulupallojen ja isojen orkideakimppujen räikeä sekasotku tuntunut häiritsevän ketään. Penkeissä istuskeli muutama seurakuntalainen, "kanttori" eli joku vapaaehtoinen naishenkilö soitteli pianoa nurkassa ja kirkkosalin viereisessä keittiössä puuhasteli pari naista. Kymmeneltä alkava jumis lähti käyntiin tuttuun tapaan noin vartin myöhässä. Ihmisiä valui paikalle lähes koko kaksituntisen palveluksen ajan ja lopulta laskin pienen kirkkosalin täyttäneen väkimäärän pääluvuksi kolmekymmentäkaksi.

Homma kulki tuttuun tapaan. Ensimmäinen tunti laulettiin ja ylistettiin, seuraava tunti taas sujui saarnan ja kirkollisten ilmoitusten parissa. Väleissä rukoiltiin, kerättiin kolehti, lausuttiin uskontunnustus ja lopussa saatiin pastorilta siunaus. Erityisesti tässä kirkossa ollaan kovin sitkeitä laulajia ja niin tunnin aikana ehdittiin laulaa neljä laulua. Jokaista pientä veisua veivattiin siis noin vartin verran. Vaikka musiikista pidänkin niin melko lukutaidottomana vaati kestävyyttä jaksaa hymistä seisaaltaan samojen säkeiden toistuessa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...

Jontte saarnasi Marian ilmestymispäivän tekstistä hyvin. Kiina meni minulta suurimmaksi osaksi ohi, mutta jumalanpalveluksen jälkeen sain suomenkielisen version luettavakseni. Joku ehkä miettii miten voi kestää viikottaisen lähes tunnin saarnan kuuntelun kun ei siitä käytännössä mitään ymmärrä. Niin, samaa ihmettelen itsekin joskus, mutta paras vastaus taitaa olla kulunut "harjoitus tekee mestarin". Olen myös ottanut tavakseni lueskella Raamattua samaan aikaan ja niin aika kuluukin kuin siivillä. Ja mikäs siinä ollessa, Jumalahan meitä palveluksessa palvelee emmekä me Häntä.

Kaikki hyvä loppuu aikaan, niin tämäkin jumalanpalvelus. Hetken mamojen ja muiden kirkkokansalaisten kanssa juteltuamme suuntasimme kotiin herättelemään joululomalaisia. Terveisiä vaan kaikille vielä 22. päivä kouluissa puurtaville suomalaisille, amerikkalainen koulusysteemi osoittaa ajoittain tiettyä fiksuutta...

Joulusta lisää, kunhan se saapuu. Hyvällä mallilla ollaan jo, piparit kun saatiin tänään paistettua. Pellille ilmestyi myös yksi Taiwanin ja yksi Suomen mallinen piparkakku. Kukahan olisi tehnyt...? Huomenna taitaa saavuttaa puolivälinsä tämä Taiwanissa asustelu, jos laskutaitooni on vielä luottamista. Nyt iltatunnelmissa, siksi surkean kuvattomuuden putken katkaiskoon auringonlasku muutaman päivän takaa katoltamme kuvattuna. Rauhaa ja rakkautta!

Elämää ja toivoa kadulla

Innosta puhkuen aloitan tämän tekstin, sillä ajattelin kertoa eräästä erittäin mielenkiintoisesta vapaa-ajantoiminnastani täällä. Olen alkanut viettää perjantai-iltani Ximenissä eli muutaman metropysäkin päässä kotoani parin nuoren amerikkalaisen kotona kokoontuvissa illoissa. Nämä kristityt saapuivat Taiwaniin kolmisen vuotta sitten tarkoituksenaan perustaa Ximeniin kirkko ja sen yhteyteen pieni kahvila. Tähän liittyvät myös perjantain illanvietot, jonne ovat kaikki tervetulleita. Näin kerätään yhteyksiä, tutustutetaan kristittyjä nuoria toisiinsa ja vietetään hauskaa aikaa yhdessä pelaillen, rukoillen ja jutellen. Pieneen kerrostaloasuntoon saapuu viikoittain n. 20-40 nuorta ja nuorta aikuista. Toiminta ei ole sidottu mihinkään seurakuntaan vaan pyörii täysin nuorten vieraanvaraisuuden ja innon voimin. Niin, tietenkin kaikkeen antaa tarkoituksen ja innon yksin Jumala, kiitos Hänelle.

Viime viikolla päätettiin muutaman hengen voimin lähteä illalla kaduille kohtaamaan heitä, joista paljon puhutaan mutta vähemmän autetaan: kodittomia ja köyhiä. Taipeista löytyy todella yllättävän paljon kodittomia, jotka asustelevat puistoissa tai kujilla ilman kotia, työtä tai minkäänlaista tukea yhteiskunnalta. Työputkesta putoaminen esimerkiksi sairauden, onnettomuuden tai huumeiden takia jättää täällä ihmisiä tyhjän päälle. Anteliaiden sukulaisten puuttuessa neuvot ovat vähissä, sillä työttömyyskorvaukset ja muut sosiaaliturvan aakkoset ovat vielä vähän hakusessa.

Poikettiin 7-11:iin ruokaostoksille ja nuudelipurkit, leivät ja vesipullot kasseissa suunnattiin matkaan. Jännitti hullusti sillä en ole tällaista aiemmin pahemmin harrastellut etenkään maassa, jossa tavalliset kaduntallaajat eivät osaa sanaakaan englantia ja oma kiinani on surkuteltavan alkeellista. Olin vielä porukkamme ainoa ei-taiwanilainen, mutta muut lupasivat kaikin tavoin auttaa minua ulkomaalaista.

Kiertelimme muutaman tunnin verran kujia ja pysähdyimme useiden luokse tarjoamaan ruokia ja juttuseuraa. Parin kokeilun jälkeen minäkin rohkaistuin niin että luonnostani sosiaalisena menin etunenässä kyselemään puistonpenkeillä lojuvilta heidän päivästään ja elämästään. Kun jutustelu oli saatu käyntiin niin oli helppo tiedustella tiesikö henkilö mitään Jeesuksesta ja tarpeen tullen kertoa hänestä enemmän. Tässä vaiheessa kavereideni tulkkausapu oli kultaakin kalliinpaa, vaikka oma englantinikin tökkii edelleen saati sitten heidän vielä yksinkertaisenpi kielitaitonsa. Juuri siksi tuntui niin mahtavalta kun onnistui rakentamaan yhteyttä täyden kielimuurin yli. Monien kaduntallaajien kanssa pääsin rukoilemaan. Kyyneleitäkin saatiin välillä seuraksi.

Eilen teimme saman kierroksen ja luultavasti jatkamme tätä jatkossa joka viikko. On huimaa nähdä kodittomissa tapahtuva muutos kohtaamistemme aikana. Alkuun epäilevä ja masentunut miekkonen saattaa vastailla vastahakoisesti kysymyksiin, mutta hetken päästä hän voi jo kertoa elämänsä karikoista ja pyytää Jeesusta elämäänsä. Siinä jos missä näkee Pyhän Hengen täydessä toiminnassa. Taiwanilla keskustelu uskosta on täysin luonteva aihepiiri eli kiusaantuneisuus on täysin eri luokkaa kuin Suomessa. Alkuun tuntui hirveän nololta mennä ihmisten luo pelkkä muoviin pakattu leipä kourassa, eikä sanojakaan tuntunut löytyvän. Tiedän, ettei se yhden illan ateria paljon auta kun lähtiessäni ihminen joutuu kuitenkin käpertymään kylmään kadunkulmaan unta etsimään ilman tietoa seuraavan päivän ruuasta. Työhön ryhtymällä olen kuitenkin joutunut ymmärtämään, että on paljon parempi antaa "liian vähän" rukouksen kera kuin ei mitään. Jos ei koskaan uskalla yrittää auttaa ei voi myöskään nähdä millaista jälkeä Jumala voi tehdä minun kurjien käsieni kautta. Yksin tämä kaikki olisi yhtä tyhjän kanssa, mutta Jeesus messissä voi jättää turhat huolet selän taakse.

Tähän työhön liittyen myös vinkki teille lukijoille. Eilen minua jäi vaivaamaan 70-vuotiaan kodittoman miehen paljaat jalat kun itse istuin vieressä villoihin kääriytyneenä. Eikä hän ollut ainoa sukaton. Laitoin tästä jo muutamille ystäville viestiä ja sanon samaa tässäkin. Jos sinua tai jotakuta tuntemaasi innostaa kutominen, niin voisit halutessasi tekaista villasukkaparin tai useammankin näille katujen asukkaille ja lähettää ne minulle perille toimitettaviksi. Osoitteen saa pyytämällä. Herra siunatkoon lahjamme.

Tällaista tällä kertaa. Vietimme tänään Annin kanssa leppoisan aamupäivän kaksin Tuikun ja Jonten työtehtävien vuoksi, ja opetin neidolle tiskauksen saloja. Pienellä harjoituksella saan tuosta tytöstä vielä oivan kotityöapurin. Tässähän vielä muuttuu laiskaksi.

Voi rotta!

Tavalliseen arkipäivään toi tänään väriä ja vilskettä postimiehen poikkeaminen ovella. Miehessä itsessään ei ollut paljon ihmeteltävää, mutta hänen käyntinsä syyssä oli. Eräs ystäväni Oulusta, kiitos kaunis hänelle, oli lähettänyt minulle paketin täynnä kovasti kaipaamiani Suomen herkkuja, hapankorppua, enkelikarkkeja ja ah niin maukasta Fazerin sinistä. Postimies joutui kuitenkin saapumaan ovelle asti hieman nolona, sillä paketissa oli vieraillut kutsumaton vieras: rotta!

Aineelliset vahingot eivät onneksi olleet mittavat, sillä otus oli ehtinyt mutustella itselleen vain hieman suklaalevyä. Onhan se silti vähän huolestuttavaa, että postin tiloissa hengailee tuollaisia voroja. Tuikku oli tuohduksissaan ja toisteli moneen kertaan ettei heille ole vielä koskaan tullut syötyjä paketteja. Minua lähinnä nauratti. Kaikkea sitä maailmalla kokee! Säästyneet herkut vain pakkaseen desinfioitumaan ja joulua odottelemaan. Tai ehkä niitä voi haukata jo vähän aiemmin...

Pieni vinkki ystäville: jos pistätte tänne jotain syöminkiä tulemaan (mikä valtavasti mieltäni ilahduttaa mutta ei mitään paineen häivääkään, kinkkis eli kiinalainenkin safka kun maistuu edelleen loistavasti) niin kannattaa pakata ne jotenkin ilmatiiviisti vaikka minigrip-pussiin. Tuoksut houkuttelevat eläinkuntaa, jolta ei ilmeisesti edes kahden tasokkaan hyvinvointivaltion välisessä postinkulussa pysty välttymään.

Tähän loppuun vielä huvittava yksityiskohta sisustuksestani. Seinälläni on hauska kiinalainen maailmankartta eli siinä Kiina on keskellä ja Atlanti molemmilla laidoilla. Suomesta löytyvät maamme merkittävimmät kaupungit: Helsinki, Ivalo, Kajaani, Oulu, Tornio, Joensuu, Tampere, Vaasa ja Torku.

Huominen itsenäisyyspäivä ei täällä jää huomiotta. Kaikki Taiwanilla asuvat suomalaiset on kutsuttu juhlimaan synnyinmaata jonnekin hulppeaan mestaan. Toiveissa on hauskat hipat. Ainakin saa koko illan puhua suun täydeltä suomea!

Kiitos ja kuittaus, terveisin luonnonsuojelijaliisa

Ja ai niin, täällä ilmeisesti kannattaa kirjoitella mitä mieleen tulee. Edellisen tekstin jälkeen sain samana iltana sähköpostiini kahdelta sinnikkäältä lähettäjältä koko Lapsi ja tähti -joululevyn! Kiitollisuuteni on suunnaton! Nyt voi joulu tulla!

Omituinen kadunmies

Tällaiseen näkyyn törmäsin pari päivää sitten polkiessani sillalla kohti keskustaa. Miekkonen todella kulki jalkakäytävällä iso muovipussi päässään kuin ei mitään. Ehkä tämä on uusimpia keinoja välttyä liioilta ilmansaasteilta...Saa nähdä miltä katukuva näyttää parin viikon kuluttua.

Joulukuu on stratannut. Aamujani ilahduttaa nykyään kolme joulukalenteria, yksi lähetysseuran läystäke, yksi eräältä hupaisalta ystävältäni saapunut Myyrä-kalenteri ja yksi äärimmäisen mielenkiintoinen kirjekuori"kalenteri", josta paljastuu niin ihanan jänniä yllätyksiä että hädin tuskin saan pidettyä itseni irti tulevien päivien kuorista. Ystävät Suomessa ja joulun odotus, ai että! Vielä kun saisi tänne Jakarandan joululevyn Lapsi ja Tähti vuodelta 1992. Siinä on maailman paras joululevy, saisi ehkä kulkuset kilisemään sydämessä jopa täällä palmujen katveessa. Ja epäilijöille tiedoksi, täällä todella kasvaa palmuja! Juuri tänään partion lupauksenantojuhlaan polkiessani ohitin melkoisen rivistön sellaisia riukuja.

Siunattua joujoujoulukuuta ja etenkin kaikille äideille ja äidinmielisille vinkki: ottakaa iisisti hei, tärkeämpää kuin puhdas koti ja ajoissa lähetetyt joulukortit on iloinen mieli.

On kielletty, on kielletty...

Kuvan kyltti löytyy jokaisen Taipein yleisen puiston tietämiltä. Tämä kyseinen tapaus päivystää noin koripallokentän kokoisen puiston laidalla. Yksityiskohtaiset kiellot saavat suupieleni kohoilemaan, ehkä en ole ainoa. Laki ja järjestys sen olla pitää!

Zhongwen, bucuo - kiina, ei paha

Kolmen kuukauden koitos ja ihanuus on nyt takana. Perjantaina juhlimme kielikoulukurssimme päättymistä viimeisellä oppitunnilla. Kaikki olivat tehneet tai muuten haalineet herkkuja yhteiseen pöytään. Sieltä löytyi myös minun paakelsini ja pieni rasiallinen salmiakkia. Vastaanotto oli äänekäs eikä kaikkien osalta kovin ihastunut...

Kaikki olivat valmistelleet jotain ohjelmaa - kiinaksi. Voitte vain kuvitella miten paljon naurua kolmen kuukauden kielitaidolla varustetut hyvin vakavat aikuiset ihmiset repivät erilaisista äärimmäisen yksinkertaisista tarinoista, vitseistä ja lastenlauluista. Aamulla mukaan nappaamani kitara auttoi toverini Samanthaa astumaan estradille laulamaan Tuiki tuiki tähtösen kiinaksi. Lopulta se kuultiin myös englanniksi, japaniksi ja kiinaksi. Herkkää.

Yhteisten taisteluiden, oppituntien jälkeen nautittujen lounaiden, liian aikaisten aamujen, toistuvien toonivirheiden ja monien muiden kommellusten kautta tämä joukko tuli minulle hyvin rakkaaksi. Kuvasta puuttuu vain englantilainen James, mutta hänen paikalleen kuvaan pongahti jostain hyvin randomisti joku japanilainen tyttö. Etualalla oivat opettajamme. Jaksoivat vielä lähtiessäkin korjata viimeisten lauseideni sanajärjestystä. Huoh, ihailtavaa sinnikkyyttä.

Toki vastavalmistunut kiinan alkeiden maisteri tarvitsee myös jonkin näkyvän todistuksen saavutuksistaan, ja tästä Taiwanin perheeni oli hyvin perillä...

Mikäpä sopisi nyt päähäni paremmin kuin perinteinen kiinalainen kaislahattu? Näitä todella näkee täällä katukuvassa ihan reilusti. Tämä ei tosin ole mikään geishojen hattu vaan lähinnä tavalliset duunarit, puistotyöntekijät, katukauppiaat ja muut ulkona työskentelevät tavalliset kansalaiset pitävät näitä. Suojaa hyvin auringolta. Tunnen oloni niin taiwanilaiseksi. Voisin vaikka huomenna lähteä ihan silkasta olemisen ilosta yötorille taistelemaan itselleni sanan säilää heilutellen alennusta muutamasta buddhan päästä (hedelmiä).

Huomenna ensimmäinen adventti käynnistää joulun odotuksen. Suomessa se kuusenoksien ja glögin tuoksun luoma mieliala on jo varmaan vallannut sydämiä, mutta täällä minä ainakin olen vielä ihan kesätunnelmissa. Heiskasten kanssa veisattiin tänään pienessä adventtihetkessä Hoosiannaa ja Tiellä ken vaeltaa ja vasta siinä aloin saada jotain muistikuvia joulun tunnelmista. On se vaan niin kumma olla näin kaukana, mutta taitaapa välimatka myös korostaa joulun syvintä olemusta. Jeesus on sama Vapahtaja nyt ja aina, täällä ja missä vain. Iloista ensimmäistä adventtia siis ystävät rakkaat ja piparit maukkaat!

Nyt sytytämme kynttilän,

se liekkiin leimahtaa.

Me odotamme Jeesusta

seimessä nukkuvaa.

Keittiössä suhisee

Joskus onnistuu, aina ei. Leipurintaitoni ovat ilmeisesti tällä hetkellä tasolla pullat, visuaalisesti kelpoon mustikkapiirakkaan on vielä matkaa. Harjoittelu jatkuu...

Huomenna on viimeinen kielikoulupäiväni. Kolmen kuukauden kurssilla opitun kermaa on ehdottomasti Jaakko kulta -rallatus kiinaksi. Suomennos aiheuttaa minussa suurta hilpeyttä eli täältä pesee:

"Kaksi tiikeriä, kaksi tiikeriä,

juoksevat lujaa, juoksevat lujaa.

Toisella ei ole silmää, toisella ei ole häntää.

Hyvin outoja, hyvin outoja."

Toivotan hyvää syntymäpäivää ystävälleni Minnalle. 20 vuotta on suomalaisen laulaja Pepe Willbergin kolmas studioalbumi. Se julkaistiin vuonna 1984.

Syökää pullaa ja maitoa. Maito on muuten yksi niistä hyvin harvoista asioista mitkä ovat täällä kalliimpia kuin Suomessa. Ostin tänään litran hintaan 84 NT$ eli reilut kaksi euroa upposi siihen lystiin, mutta mitäpä en maksaisi tuosta jumalten juomasta. Kansainvälistä maitopäivää vietetään muuten 1. kesäkuuta. Ja tiesittekö että suomalaiset juovat maitoa seitsemämmeksi eniten koko maailmassa? Nyt tiedätte.

Maratoneja

Elämä Formosalla pyörii hyvää vauhtia eteenpäin. Pinolan pariskunta ilostutti kotomme eloa muutaman päivän vierailulla. Vierashuoneiden puutteessa minä lähdin naapurihuoneeseen evakkoon, ja saimme Sintsan ja Ilen kanssa nauttia viikonlopun mukavan tiiviistä tunnelmasta siskonpedillä. Oli myös oikein hauskaa jutustella suomea ja tutustua näihin iloisiin vanhoihin lähetteihin. Ikä tuo viisautta - sitä odotellessa.

Lauantaista maanantaihin koin kolme erilaista maratonia, joista tahdon jakaa kanssanne pienen palan. Ensimmäinen oli lauantain lähes kuuden ja puolen tunnin seikkailu Taipein metroverkostossa. Huomasin pian maahan tultuani että metrolla matkustaessa laskutetaan matkasta vasta tunneleista poistuttaessa (seikka lienee kaikille vähänkin enemmän suurkaupunkeja nähneille itsestäänselvyys, mutta tamperelainen hämmästelee tätäkin). Päätin siis kokeilla kiertää kaikki kaupungin metrolinjat ja -pysäkit yhdellä kertaa. Linjoja on yhteensä yhdeksän ja pysäkkejä 89. Osa raiteista kulkee maan pinnalla, joten matkaan sisältyi onneksi myös pieniä ulkoilmahetkiä. Täällä metrot pidetään hyvin siisteinä, ja siivoajien ja vahtien määrä tuntuu käsittämättömältä. Puhtautta edistää myös syömis- ja juomiskielto metrossa ja laitureilla. Seikkailu tarkoitti siis myös pientä paastoa.

Oli yllättävän mielenkiintoista käppäillä laitureilla, seisoskella iltapäiväruuhkan keskellä täpötäydessä vaunussa, istua tyhjässä metrossa päätepysäkillä ja katsella kanssamatkustajia. Metrossa voi tehdä paljon asioita. Monilla on iPadit sylissä, ja niistä voi olan yli kurkkien bongailla leffoja, sarjakuvia, pelejä ja karakteerien ryöppyjä. Naiset saattavat käyttää koko matkansa meikkaamiseen. Lapset käyttäytyvät pääosin hillitysti, mutta joskus villeimpien tapausten näkee kieppuvan tankojen ympäri kunnes äiti saapuu pistämään penskat jälleen kuriin ja järjestykseen. Matkustin myös yhden herran kanssa, joka koko matkan höpisi itsekseen jotain lukemia ja asemien nimiä (huomatkaa kiinan taitojeni huima kehitys, minä todella ymmärsin hieman siitä puheesta), heilutteli käsiään ja piirteli sormella oveen. Omituisesti käyttäytyviä ihmisiä näkee täällä aika harvoin, joten hän oli oikein tervetullut matkaseura. Koin myös tilanteen, jossa metro pysähtyi asemalla väärään kohtaan ja joutui ottamaan vähän takapakkia. Tuokin systeemi on aina inhimillisten tekijöiden vaikutusten alainen.

Koko sokkelon kierrettyäni palasin lähtö- eli kotiasemalleni ja yritin tulla porteista ulos, mutta kone ei hyväksynyt korttiani. Ei mitenkään yllättävää. Menin tiskiltä kysymään neuvoa ja tarkastajanainen tutki tietokoneeltaan korttini tiedot. Hän ei ollut uskoa silmiään ja kysyi pariin kertaan että todellako olin viettänyt oli kuusi tuntia putkeen metrossa. Hämmästelyn jälkeen hän totesi matkani hinnaksi 20NT$ eli n. 50 senttiä. En valittanut.

Toinen maratoni tuli vastaan seuraavana päivänä eli pyhänä Xinzhuanin kirkossa. Lähdimme Pinoloiden ja matkaseuransa Leilan kanssa kirkkoon taiwaninkieliseen jumalanpalvelukseen puoli yhdeksältä, koska he osaavat paremmin taiwania kuin kiinaa. Sellainen järjestetään täällä useissa kirkoissa ennen normaalia kiinankielistä kymppimessua. Olin vähän pihalla aamusta, joten hyppäsin vain tyynesti auton kyytiin. Kirkolla kuulimmekin että jumalanpalvelus olikin jostain syystä kiinaksi. Jäimme kuitenkin paikalle. Täällä saarnat kestävät tavallisesti neljästäkymmenestä minuutista tuntiin. Alkuun tämä kiinan vyöry, josta en ymmärtänyt sanaakaan, tuntui aika haasteelta, mutta viikoittainen harjoittelu on ollut hyvää siedätyshoitoa varsinkin kun joku yleensä tulkkaa minulle pääkohtia. Ja nykyäänhän ymmärrän jo itsekin jotain.

Kymmenen maissa palveluksen loputtua Tuikku saapui Annin kanssa paikalle ja pienen sananvaihdon jälkeen päätettiin jäädä vielä siihen kiinankieliseen tavalliseen jumalanpalvelukseen samaan kirkkoon. Kuulimme siis saman saarnan kahdesti ja pönötimme kohtalaisen kovilla penkeillä putkeen reilut kolme tuntia. Hereillä pysyminen oli ajoittain pieni haaste, mutta selvisin voittajana. Knoppitietona voin kertoa sellaisen, että tällä ei yleensä tarjota ehtoollista kuin korkeentaan kerran kuussa johtuen ilmeisesti pappien vähäisestä määrästä. Sunnuntaiaamu kului siis pitkään ja hartaasti, ja tarjosi paljon aikaa rauhoittumiseen ja rukoiluun. Elkäähän te siellä Suomessa valitelko, jos messu joskus venähtää yli tunnin mittaiseksi. Minne tässä valmiissa maailmassa olisi kiire?

Kolmas maratoni on kerrottuna ehkä tylsin, mutta sisällöltään lähimpänä sanan alkuperäistä sisältöä. Maanantaina vetäisin kielikoulun jälkeen lenkkitossut alleni ja pistelin joenrantaan nauttimaan lähes aurinkoisesta säästä. Huomaamatta vetäisinkin elämäni tähän mennessä pisimmän lenkin eli suunnilleen 12 kilometriä. Asfalttitiellä juostessa tuli ikävä Suomen kinttupolkuja, mutta muuten matka taittui yllättävän sukkelaan. Ajat jätän kertomatta, mutta kaltaiselleni epäsäännölliselle hölkkärille noin pitkä matka tuntui saavutukselta. Huvittavaa oli jälleen huomata taiwanilaisten mateluvauhti urheilun suhteen: minä todella hölkkäsin muutaman pyöräilijän ohi.

Tällaisia kokemuksia. Taiwan on monipuolinen maa eli kelpaa minulle. Ai niin, olihan minulla vielä eilenkin yksi maratoni. Pohjoisen seurakuntien työntekijäkokous aiheutti soppalounaineen, kahvituksineen ja kymmenine vieraineen villa Heiskasilla ennennäkemättömän tiskivuoren. Au pair pisti kaikki voimansa kehiin, mutta tunnin uurastuksen ja kuivaustilan loppumisen jälkeen jouduin kutsumaan urhoollisen isännän apuun kuivariksi. Puolellatoista tunnilla selvittiin, mutta ai että oli sormet ryppyiset sen jälkeen.

Kohta syöksyn leikkien ihmeelliseen maailmaan hoidokkini kanssa ja muutaman tunnin päästä Taipein Sinfoniaorkesterin sulosävelten pariin. Taidan olla tulossa vanhaksi kun ihan vapaaehtoisesti ostan itselleni lipun klassiseen konserttiin. Tai sitten opin vaan olemaan vähemmän suppee. Kivaa Ismon nimipäivää kaikille!

Juttua ja harakan huttua

Viikonlopusta toipuminen on jokseenkin suoritettu ja arjen elo ottanut hellään syleilyynsä. Jos nyt hellästä voi puhua, hoidokkiviikarini kun osaa käyttää kättä pidempää väittelytilanteissa. Jotain tarinointia lupasin kuitenkin vielä leiristä tarjoilla, joten tässä pari parhaiten mieleen porautunutta tapausta. Kuvat kertovat kuitenkin paremmin kuin tuhat sanaa.

Koko viikonlopun todella satoi. Perjantaina pimeän jo laskeuduttua bussimme huristeli jonnekin vuorten ja viidakon sekaan. Pieni jännitys kihisi mielessä kun ulkona oli välistä kosteutta niin reilusti että ajo vaikutti jo aika mahdottomalta. Yhdessä vaiheessa pysähdyimme rinteeseen odottamaan toista bussia ja tuijotimme ikkunoista ajotien reunalla vinhasti kuohuvaa virtaa, jonka ei olisi kuulunut siinä solista. Kaupunkilaistyttöjä katsellessa pelotti hieman että mitenhän tuolla luonnossa selvitään ja kuinka moni (tai edes kuinka monen äiti) on muistanut pakata sadevaatteet ja vaihtosukat mukaan...

Leiripaikka yllätti monella tavalla positiivisesti. Luonto ympärillä oli huikaisevan kaunista, ja keskuksen rakennelmat oli upotettu maisemaan aika ovelasti. Olin etukäteen vähän huolissani, että millaiseen luksuskeskukseen sitä oikein päädytään. Olenhan Suomessa partiossa tottunut sähköttömyyteen, puuvessoihin ja kaivosta haettavaan veteen, ja mielestäni juuri sellaista yksinkertaisuutta partion tuleekin tarjota, että opitaan selviytymään luonnon kanssa. Ihan näin alkeellisiin oloihin ei päästy, ja olihan se tuossa kelissä jopa minunkin mielestäni onni. Silti ötökät teltan katossa ja kunnollisten sisävessojen puute toivat allekirjoittaneelle kodikkaan tunteen.

Ohjelmassa oli kuvissa vilahtelevia villejä aktiviteetteja köysien kanssa, oivia ruokia, iltaohjelmia, nuotiontekoa, s'moresseja eli kahden keksin välissä nautittavia vaahtokarkkeja suklaan kera (niin makeaa, niin hyvää) ja minun osaltani myös vähän tyttöjen kaitsemista. Lisäkseni paikalla oli vajaa kymmenen äitiä ja Lisa West, todellinen amerikkalainen vanha partiokettu. Taiwanilaisten äitien holhoava tyyli tuntui välillä käsittämättömältä. He hoivasivat lapsukaisiaan, söivät lellikkiensä nirsoillessa jääneet ruuat ja siivoilivat jälkiä. Juuri oma-aloitteisuuteenhan partion pitäisi rohkaista, tässä maassa varsinkin. Totuus on kuitenkin se, ettei tätä toimintaa voitaisi johtajapulan vuoksi pyörittää ilman näitä aktiivisia äitejä. Puolensa ja puolensa.

Erikoinen hetki tuli vastaan lauantaipäivänä päivälliskeittoa valmistaessamme. Talo tarjosi ruuat, mutta tämän keiton saivat tytöt tehdä noin niinkuin harjoitusmielessä. Missio oli siis vain pilkkoa ainekset ja sytyttää retkikeitin. Ällistyksekseni melkein kukaan pöytäni tytöistä ei ollut koskaan pilkkonut ruoka-aineksia. Porkkanan leikkeleminen oli siis kymmenvuotiaille yksi leirin todellisista haasteista. Taiwanilaiset äidit kun eivät perinteisesti päästä lapsiaan keittiön puolelle. Lasten tehtävä on opiskella ja kotityöt opetellaan usein vasta yliopiston jälkeen. Toisessa pöydässä pari tyttöä hämmästeli että tältäkö todella näyttää raaka pekoni...

Niin, leiri oli täynnä maukkaita kokemuksia ja opin paljon taiwanin luonnosta, partiosta ja ihmisistä. Tutustuin myös Camp Taiwanin työntekijöihin ja olipa vähän puhetta tulevien vuosien kesätyöpaikoista siellä. Saatanpa siis joku kesä vielä palata niihin maisemiin. Luoja näyttää...

Sitten vielä tämän leirin ulkopuolelta eräs hauska kokemus kuvineen. Olimme pari viikkoa sitten käymässä yksillä Heiskasten tutuilla. Heillä oli ja on oletettavasti edelleen undulaatti, joka lentelee asunnossa vapaana. Visiitin alkupuolella pieni tirppa lennähti niskaani ja tepasteli siellä pitkän aikaa olalta toiselle. Hauska otus. Siipiveikko yllätti uudemman kerran ruvetessaan yhtäkkiä puhumaan! Sanoja en kyllä aivan erottanut, olikohan se sitten kiinaa. Perhe kyllä väitti ettei lintu puhu, mutta korvani juuressa kukerrellessaan se kertoi minulle varmasti elämäntarinaansa.

Tänään olen majaillut Taiwanilla 99 päivää. Aika kulkee varsin haipakkaan! Huomenna olisi kai siis syytä juhlaan vaikken ole mitään suunnitelmia tehnyt. Kenties vetelen pari lautasellista stinky tofua naamaan, ammuskelen yötorin pelipaikassa itselleni päävoittonallen ja katselen kaupungin valojen syttymistä 101:n huipulta. Tai sitten en. Raportoin, jos tapahtuma ylittää matalan uutiskynnykseni.

Formosa toivottaa hyvää yötä ja kauniita unia jokaiselle pömppömahalle, rillirouskulle ja kurapyllylle.

Partioleiri osa kuvat

Hellurei sivistys! Palasin tänään villistä viikonloppuelostani eli vuoristosta partioleiriltä. Tiedottomille tiedoksi että puuhailen täällä vapaa-aikanani amerikkalaiseen tyylin pyörivän partiotoiminnan parissa. Johdan parin äidin kanssa viidentoista kymmenvuotiaan tytön vartiota joka toinen tiistai. Jengi on kansainvälistä ja kielenä toimii pääosin englanti. Kivaa puuhaa, tyttöjen energia on tarttuvaa laatua.

Tänä viikonloppuna päästiin kerran vuodessa järjestettävälle koko viikonlopun partioleirille vuoristoon Camp Taiwan -nimiselle leirintäalueelle. Viikonlopussa riittäisi raportoitavaa kokonaisen päivän urakaksi asti, mutta koska täällä on jo siirrytty maanantain puolelle ja huominen koulupäivä odottelee uusine kirjoineen (miettikää, 250 sivua kiinaa taltutettu!) tyydyn nyt vain pistämään tänne muutaman kuvan koetusta. Myöhemmin seuraa hiukan lisää sanoja ja ehkä muutama kuva silloinkin.

 Näillä kamppeilla lähdettiin matkaan. Kumpparit vielä puuttuu kuvasta ja vatsan päällä takin suojissa matkustellut kamera. Ilmankosteus ei ollut sen lempparilukemissa...

Retkiaamupala, jota oli hyvä mättää useampikin annos. Kuva näyttää todellisuutta karumman kuvan tästä nannasta ja siitä puuttuvat vielä suklaakastikkeella kuorrutetut pannukakut, höyryävä kahvikuppi, tuoremehut, makkarat ja tuoreet mandariiniviipaleet. Tämäkö eräelämää?

Palmun alla on hyvä harjoitella sankarin elkeitä.

Opetustuokio meneillään.

 Tytöt pääsi kiipeilemään...

 ...ja lopulta myös nuori aikuinen!

 Noin monta tyttöä tarvittiin minun ylös hinaamiseeni. Kyllä nolotti holtiton aamupalan hotkiminen. Vauhdin hurma sai onneksi maalliset murheet unohtumaan ja vatsanpohjan laulamaan.

Tämä vaati ujoilta tytöiltä uskallusta mutta ilmeisesti kannatti.

 

 Hyvä ohjeistus, vähemmän haavereita.

 Pilven sisällä vaeltelu ei ollut hassumpaa.

 Rankan köydenvetourakan jälkeenkin löytyi vielä paukkuja tällaisiin loikkiin. Sankaritytöt.

 Nuotion sytyttämistä treenailtiin jäätelötikkujen kanssa.

 Vessakatoksen raoista loisti valoa mustaan ja märkään yöhön.

 Minun ja kahden johtajatoverini asumus. Sängyt ja puulattia teltassa tuntuivat melkoisilta ylellisyyksiltä.

 Koko viikonlopun yhtämittainen sadesää esti tuohon torniin kipuamisen. Vähän jäi kutkuttelemaan, täytynee palata kokeilemaan onnea vielä uudemman kerran...

 Kaupunkilaistyttöjen asustus oli varsin kirjavaa. Yksi kulki koko viikonlopun minishortseissa ja toisella oli vain yhdet lenkkarit mukana. Sadeviitat taisivat lopulta löytyä kaikkien päältä. Harmi vaan etteivät ne vedä vertoja Rukan sadetakille tai omalle corelleni. Hymy säilyi mukana kosteudesta huolimatta.

 Zip Lineen kipuaminen oli kivaa puuhaa.

 Alasmeno vielä kivempaa.

 Rennon ohjaajan Jojon kanssa tässä laittelemme meikäläistä liukukuntoon. Valjaat tiukalle ja menoks!

 Ilman käsiä, ilman järkeä.

 

Kotitelttamme, kaunis ja kostea asumus. Lähtiessä riisuimme talon tarjoamat tyynyt tyynyliinoista ja huomasimme nukkuneemme kauniiden homeläikkien päällä. Kosketus luontoon oli läheisempää kuin olimme kuvitelleetkaan.

Viidakon, kosken, vuorten ja sumun keskellä oli hyvä ladata luontoakkuja kaupunkiarkea varten.

Tyttöjen riemu oli parasta palkintoa. Sade ei partiolaista pelota.

Näiden kuvien myötä ja noin muutenkin iloista, täällä jo eilistä, isänpäivää isille ja isänmielisille. Taiwanin isäni eli Jonten kunniaksi  tai ihan vaan omaksi riemukseni vetelin thaimaalaisessa ravintolassa ruokalista tulisimman annoksen. Kyyneleet silmissä ja kieli karrella on ihana olla, eikö? Vatsanväänteistä yötä kohti hyvillä mielin, adios!