Pieniä hetkiä elon tieltä

Juttu onkoon otsikkonsa mukainen eli tässä illan tuherruksessa seuraa pieniä huvittavia, erikoisia, hämmentäviä ja kauniita toisiinsa suuremmin liittymättömiä tarinoita muutamien viimeisimpien viikkojen varrelta. Huomaan, että tästä blogista puuttuu järjestyksen (ja järjen) ääni monessa suhteessa, mutta samoinhan on tilanne myös tosielämäni kanssa. Älköön lukija siis hämmentykö kokonaisuuden sekavuudesta vaan koittakoon ymmärtää köyhää ja kurjaa.

Tulipahan tämäkin vihdoin koettua - taiwanilaisten suuren vapaa-ajanvieton intohimojen huipentuma eli aito KTV elämys. KTV-paikkoja eli karaokeravintoloita löytyy jokaisesta pikkukylästäkin useampia. Jotkut toimivat samalla logiikalla kuin Suomen karaokebaarit eli hurjimmat pääsevät koko kansan kuultaviksi lavalle veisaamaan, mutta minä ja kaverini sujahdimme paikkaan, jossa seurueet saavat kukin oman huoneen. Ruokaa saa hakea ulkopuolelta, ja huoneessa syödään, juodaan ja lauletaan. Tai tehdään ihan mitä kukin lystää.

Itse en ole suurikaan karaoken ystävä. Hyvienkin laulajien luritukset muuttuvat pääosin hirveiden taustojen ja jäätävien kuvanauhojen myötä latteiksi lurituksiksi, eikä sävelkorvaltaan heikompien raakkumista saa nautinnolliseksi edes valtavan hyvä huumorintaju. Noh, kaikesta selviää kun keskittyy positiivisiin puoliin. Ximenin KTV tarjosi sentään hyvät englanninkieliset biisivalikoimat, ja Bakcstreet Boysin, Y.M.C.A.:n ja Abban kera jammaillessa jopa kriittinen musiikkiperheen kasvatti sai hiukan löysättyä pinnaa. Musiikkivideoiden kasarimeininki oli järkyttävyydessään äärettömän hupaisaa. Oudoin löytö oli erään ysäriluvun rakkauslaulun taustalla pyörivä kuvakollaasi jostain kirkkorakennuksesta. Rakkauttahan molemmissa tarjotaan, mutta muuta logiikkaa oli tästä yhdistelmästä vaikea löytäää.

Eräänä päivänä viettäessäni tavallista työpäivää puistossa hoidokkini vahtina pääsin jutustelemaan aidon poliisin kanssa. Nuori naispollari oli pienen kuvausryhmän kanssa tekemässä opetusvideota poliisin työstä ja kuvausten välissä hän tuli kiinnostuneena juttelemaan kanssani. Tällainen ventovieraiden kanssa small talkkaaminen sujuu taiwanilaisilta hämmentävän helposti. Itse olen ollut ihmisten avoimuudesta varsin innostunut vaikka pelkästään kiinaa taitavien mielenkiinto tuottaakin joskus hieman vaikeuksia. Tuskin taiwanilaiset toistensa kanssa tekevät näin helposti tuttavuutta, mutta nuori valkoinen neito kiinalaisen näköisen tytön kanssa puistossa kailottamassa kummaa kieltä herättää päivittäin aikaan monia keskusteluja.

Takaisin poliisiin. Virkapukuinen lainvartija herätti minussa tietenkin kunnioitusta ja koitin alkuun vaikuttaa kovin kunnialliselta kansalaiselta (sisäinen minäkuvani taitaa viestittää jotain muuta kun pitää oikein yrittämällä yrittää olla lainkuuliaisen näköinen). Hetken päästä huomasin kuitenkin että täällä poliisit eivät työaikaan taida olla kovin virallisia. Poliisi sanoi tärkeimmän työtehtävänsä olevan ihmisille valehtelu, tarjosi apuaan esitellä minulle kaupungin parhaita kapakoita (kiitin kohteliaasti ja vaihdoin puheenaihetta), ja kerrottuani etten ole vielä ajanut skootterilla Taiwanilla koska ei ole korttia hän vain nauroi ja totesi ettei sillä kortilla nyt ole niin väliä. Lähtiessämme vaihdettiin yhteystietoja ja nyt minulla on facebook-kaverina eräs Taiwanin lainvartija. Että sellaista.

Kiinalaisen uudenvuoden viimeisinä päivinä pyörimme aiemmissa teksteissä vilahdelleen Tuomaksen kanssa kaupungilla katsastamassa aurinkoisen päivän tunnelmia ja väkimassoja. Yhdeltä aukiolta löytyi pitkät rivit ihmisten kirjoittamia uudenvuodentoiveita lapuille kirjoitettuna. Karakteeritoiveet jäivät meille arvoituksiksi, paitsi ne monet, joihin oli piirrelty dollareiden kuvia (täällä raha on useimmilla toiveiden kärkipäässä). Joukosta löytyi onneksi myös muutama englanniksi raapustettu lappu. Söpöä, etten sanoisi.

Samalla reissulla löysimme myös joukon breikkaavia nuoria erään muistomerkin luota. Breikkaavat ja hiphoppaavat nuoret ovat aika yleinen näky etenkin turistikohteiden nurkilla ja joissain metrotunneleissa. Aina kun näen tuollaisia jengejä tekisi kovasti mieli mennä mukaan jamittelemaan mutta vielä en ole kehdannut. Ehkä on parempi antaa taitureiden nauttia kuvioistaan ja ihailla itse vierestä. Tai tehdä kuten nämä kaverit ja ottaa tirsat paljaalla betonilla.

Näihin nukkujiin liittyen voin kertoa taustatietona että taiwanilaiset opetetaan koulussa ottamaan ruuan jälkeen noin puolen tunnin nokkaunet istualtaan pää pulpettia vasten. Sama meno jatkuu myös työpaikoilla. Toimistoista voi keskipäivän jälkeen bongata rivistön pukumiehiä ja -naisia röhnöttämässä tietokonepöytiensä päällä samalla kun ulkona raksamiehet kellahtavat kadunkulmiin torkkumaan. Tietynlaista siestaa sekin.

 Tältä näyttää riisipelto lintuperspektiivistä. Tarkkaa jälkeä.

Henkilökohtaisen elämäni yhtenä uutena ja innostavana jopina on ollut soittelu kahvila-kirkko Aroman worship-illoissa. Outojen sattumien kautta päädyin ylistysbändiin djemben takojaksi, vaikken mikään rumpali ole koskaan ollutkaan. Kummasti Luoja antaa taitoa hyppysiin sille, joka sitä epätoivoissaan pyytää. Suosittelen lämpimästi heittäytymistä uusiin juttuihin luottaen vain ja ainoastaan jumalallisen väliintulon voimaan. Asiat tuppaa sujumaan niin paljon paremmin kun ne tekee Jeesusta rukoillen. Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa?

Lienee aika siirtyä kauneusunten maille. Tai se aika taisi mennä jo tunteja sitten, mutta kauneus onkin aika yliarvostettu hyve. Taiwanin aiheuttaman hämmennyksen verho jää killumaan kaupungin ylle kysymysmerkki-ilmapallon tavoin. Suunnilleen näin:

 

Päivän viimeinen pointti älköön kuitenkaan olko hämmennys vaan iloinen toivo.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." 

T. Jeesus

Päivän leikkisaldo

Tiukkaa au pairin arjen faktaa yhden päivän osalta. Leikkitoverina toimi 4-vuotias neitonen.

-olin mm. hippa, Peter ylikuningas, prinssi, peikko, Susan kuningatar, lääkäri, isä, äiti, veli, koiranomistaja ja oma itseni

-kuolin noin kuusi kertaa

-kosin prinsessaa ja sain pakit

-ammuin jousipyssyllä monen monta vihollista kumoon

-synnytin veljeni kanssa 13 lasta

-tapoin noidan

-myöhästyin junasta kolme kertaa

-hautasin veljeni, joka nousi muutaman sekunnin päästä haudastaan

-vaatetin merirosvopäällikön

-piilotin vauvan sotilailta

-hoidin viisi boakäärmeen puremaa

-löysin karanneen koirani seitsemästä eri piilosta, mm. kaappikellosta

Näin sitä evästäydytään yliopistoon. Vivat academia, vivant professores...

Vakavahenkisen tekstin päätteeksi loppukevennyksenä suomalaisen vientituotteen, "uuden Nokian" jalostetta Taiwanilla. Tätä syödessämme Tuomas saatteli kolme taiwanilaista pelin saloihin. Voi aikoja, voi tapoja.

Reissu honkkariin ja kuinkas sitten kävikään...

6. helmikuuta 2012 päättyi tämän reissaajan laillinen oleskelulupa Taiwanin kamaralla. Maan johtohahmot eli tullivirkailijat saattelivat minut ystävällisesti ja helpotuksesta huokaisten ulos saarelta. Eivätpä arvanneet että kansallista rauhaa ei kestäisi monta päivää...

Tutun ja turvallisen Jonten seurassa lennähdimme pilvipeitteiden yli isoveli-Kiinan etelärannoille miljoonakaupunki Hong Kongin tekosaarelle rakennetulle valtavalle lentokentälle (kuinkahan monta peräkkäistä -lle-loppua saisi hyvän maun rajoissa käyttää?). Hong Kong, eli virallisemmin Hong Kongin Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue, on melkoinen erikoisuus maailmankartalla. Brittien vuosina 1842-1997 hallinnoima piskuinen pläntti on palautunut Kiinan omistukseen, mutta tällä hetkellä siellä vallitsee sekä vahva hallinnollinen sekä kulttuurinen autonomia. Vaikken "oikeassa" Kiinassa olekaan käynyt, voin huhujen ja näkemäni perusteella todeta että honkkari on ihan omaa luokkaansa.

Hong Kongin katukuva on hauska sekoitus brittiläistä ja kiinalaista, uusinta uutta ja perinteitä. Ehkä parhaiten tätä kaikkea kuvaisivat termit "kansainvälinen" tai "kulttuurien kohtaamispaikka". Puoli vuotta Taipeissa, jossa näkee yllättävän harvoin ulkomaalaisia, on jättänyt jälkensä minuun, sillä suurinta hupiani oli ihmisten katselu. Vastaan tuli muslimia, ranskalaista, vanhaa kiinalaista viiksivallua, blondeja pikkubrittejä, japanilaisia kikattavia tyttösiä, kovaäänisiä Lähi-idän miekkosia ja cooleja mustia skeittareita. Tässä maailman rikkauksien huumassa päädyin mm. popsimaan maukkaan kebab-rullan. Tajusin vasta siellä että hetkonen, Taipeissahan ei tosiaan ole noita jopa Suomessa joka kylässä pönöttäviä kebabbiloita. Voi sitä riemua kun lammasvartaan pintaa suuhuni ahdoin...Brittiläiset ovat jättäneet jälkeensä hämmentävän vasemmanpuoleisen liikenteensä, kaksikerroksiset bussit (jopa ratikat olivat tuplakerroksisia!) ja turistien kiittelemän hyvin kattavan englanninkielisen infotarjonnan. Bussit eivät olleet punaisia, mutta jostain syystä kaikki taksit taas olivat. Mikähän tässä on taustalla?

Katsokaa nyt noita pilvenpiirtäjiä. Uskomatonta. Tavallaan hienoa miten tilaa saadaan säästettyä pistämällä asukkaat päällekkäin tismalleen samanlaisiin pikkuisiin huoneistoihin asustelemaan, tavallaan hämmentävää miten noin korkeita taloja voidaan rakentaa noin paljon ja kaikkialle, tavallaan hirvittävää miten ahtaasti Hong Kongin väki majailee ja tavallaan samaan aikaan rumaa ja kaunista katseltavaa tuollainen symmentrinen rakentaminen. Ota siitä sitten selkoa, tavallaan. Kaupunki ei kuitenkaan ole silkkaa pilvenpiirtäjäviidakkoa vaan siellä harkitaan rakennuslupia hyvin tarkkaan ja myös luontoa ajatellen. Esimerkiksi yhtäkään puuta ei saa rakennusten tieltä kaataa, vaan jokainen pitää merkitä ja siirtää uuteen paikkaan tai istuttaa tilalle toinen puu. Tässä on ideaa, josta tykkään.

Mitä minä sitten puuhailin tässä kultakaupungissa vajaan kolmen päivän visiittini ajan? En (taaskaan) suuremmin suunnitellut tekemisiäni etukäteen, ja se osoittautui oikein hyväksi vedoksi. Nautin vapaapäivistäni. Kävelin jalkani puhki ympäri ämpäri Kowloonin puolen ja Hong Kongin saaren kaduilla. Valokuvasin monia asioita, kuten näitä kahta hupaisaa keski-ikäistä naista, joita reppujensa perusteella luulin ruotsalaisiksi vaikka olivatkin saksalaisia. Hommasin villejä juttuja hetken päähänpistoista ja myöhemmin ihmettelin minne katosivat rahat - enkä harmitellut yhtään. Kuuntelin ihanaa kielten sekamelskaa ihmisjonojen valuessa ohitseni. Poikkesin museoon katselemaan historian hienoimpia ja huvittavimpia ratkaisuja kuvata eläimiä taiteessa. Ostin torilla pussin kurpitsansiemeniä ja kielitaidostani ihastunut myyjä lykkäsi toisen pussin käteeni kaupan päälliseksi. Reissasin Jonten kanssa Victoria peakille ihailemaan kaupungin valosaasteen kauneutta. Naureskelimme vahamuseon taidonnäytteille. Poikkesin huumevieroituskodille moikkaamaan poikia ja kertomaan sekä kuulemaan paloja elämäntarinoista. Harkitsin siivoojan uraa.

Kaikesta huolimatta tämä profiili pääsi takaisin Taiwanin puolelle. Kuin kotiin olisi palannut, vai palasinko sittenkin? Annin reaktiot paluuseeni olivat ristiriitaiset: ensin pikajuoksu kiljuen karkuun mutta hetken päästä kaulaani oli tarttunut pussaileva takiainen. Ylistyslaulu arjen sympaattisuudelle raikukoon! Nyt kiidän sunnuntai-illan ratoksi heittämään pientä ylistystä djemben ja muutaman tyypin kanssa kirkolle. Herra kanssasi tänäänkin, lukija rakas!

Lyhtyjuhlilla

Kiinalaisen vuodenvaihteen juhlinta alkaa lähestyä loppuaan. Huomenna vietetään juhlakauden 15. eli viimeistä "virallista" päivää. Paikalliset menot ja puuhat ovat estäneet syvemmät pohdiskelut ja tilannekatsaukset juhlasta, mutta toivon mukaan tulevaisuus tuo muisteloita tullessaan tännekin. Yhden hienon päivän kokemuksista haluan silti, yöunien lyhenemisen uhallakin kirjoittaa nyt.

Eilen lauantaina 4. helmikuuta pääsin mukavan sekalaisessa suomalais-taiwanilais-amerikkalaisessa kaverusseurueessa matkaamaan lyhtyjuhlien ytimeen. Köröttelimme aamusta bussilla noin tunnin matkan kaakkoon pieneen Pingxin kylään. Vuoristossa sijaitsevassa kylässä näkyy vielä selvästi Japanin hallintokauden kädenjälki, mutta erityisen kuuluisan siitä on tehnyt kiinalaiseen uuteen vuoteen liittyvä tian dengien eli riisipaperista tehtyjen lyhtyjen ilmaan lähettäminen. Aiemmin lyhtyjä sai lähetellä mistä vain, mutta maahan putoilevien palavien lyhtyjen aiheuttamien onnettomuuksien vuoksi hauskanpito on nykyään sallittu vain muutamissa paikoissa juhlien aikaan ja kuulemani mukaan ainoastaan Pingxissä ympäri vuoden.

Aamupäivä tarjoili sateista ilmaa, mutta väkeä oli silti kertynyt junaradan lävistämälle kylänraitille. Kärsimättömimmät lähettelivät jo lyhtyjään ilmoihin. Pienessä kylässä riitti hetkeksi nähtävää ja valokuvattavaa. Ilokseni voin kertoa että talvi on täällä todella parasta mansikka-aikaa. Noita tuoreita herkkuja löysi jo jouluna hyvään hintaan eikä makukaan ollut paljon kotimaista polkaa kehnompi.

Saanen esitellä jokaisen kotiäidin unelmien kodinkoneen: kanankynintäpönttö. Lintu sisään, kieputus päälle ja pian on tipu kalju kuin Kekkonen. Raaka maailma.

Virkeän liikenteenohjaajan avustuksella löysimme vanhaan japanilaiseen taloon, joka on muutettu ravintolaksi. Oli mahtava kokemus syödä lattiatasossa bambutyynyillä istuen - taidan alkaa harrastaa tuollaista arkenakin.Vaikka ilman tyynyjäkin. Ruokakin maittoi, ja vilkas pöytäkeskustelu pyöri ilmatilassa useamman tunnin sivuten vihreiden politiikkaa, armeijakokemuksia ja buddalaisen mietiskelyn vaikutuksia ihmiskehoon. Kaikkea sitä.

 

Hämmentävässä mutta hyvää mieltä huokuvassa tilannekuvassa syvyyssuunnassa keskimmäisenä elementtinä esiintyy poika nimeltä Tuomas. Hän on sympaattinen suomalainen reissaajatoverini, jonka kanssa tutustuimme Taiwanilla. Muutaman viikon Formosalla viettävä Tuomas toi tähän päivään kuten moneen muuhunkin paljon iloa, käännösapua ja vertaistukea. Hieno mies.

Ruuan päälle oli hyvä lähteä pienelle happihyppelylle tutkimaan lähiympäristöä. Bambupusikot ja söpöt pariskunnat ilahduttivat kulkijoita. Vanhalla sillalla me ulkomaalaiset jäimme ihmettelemään pieniä paperipinkkoja, jotka oli jätetty sillankaiteelle kivien alle. Tunnistin laput uhrirahanipuiksi ja paikallinen ystävämme kertoi ihmisten tuovan rahaa uhriksi joessa ja metsässä asusteleville esi-isien hengille. Rahankäyttäjiä on moneen junaan.

Paluumatkalla jäimme tutkimaan yhtä pudonnutta lyhtyä. Lyhdyn alaosan ritilään kiinnitetään pinkka papereita, jotka palaessaan täyttävät lyhdyn kuumalla ilmalla ja hökötys nousee itsestään ilmaan. Riisipaperille kirjoitetaan toiveita tulevalle vuodelle. Kyseisen lyhdyn lähettäjät olivat toivoneet ainakin terveyttä, rauhaa ja rahaa. Noita nopeasti roskiksi muuttuvia paperikasoja näkyi kaikkialla lähiympäristössä: puiden latvoissa, katoilla, katuojissa...Kuulemma hallitus maksaa jokaisesta kerätystä lyhdystä pienen palkkion, noin 50 senttiä per kappale. Olisihan siinä yksi apinaominaisuutta vaativa sivutulolähde. Ehkä palaan vielä tienuulle.

Illan hämärryttyä pääsimme takaisin väkimääränsä moninkertaistaneelle kylänraitille. Näkymä taivaalla oli käsittämättömän kaunis. Kirkasta kuutamoa kohti nousi joka suunnalta punertavia lyhtyjä. Juhlatunnelma lyhtyjään rautatieltä lennättävien ihmisten kanssa oli mainio ja kohosi entisestään saapuvan junan karkoittaessa väkimassat entistä tiukempaan puristukseen raiteiden laitamille. Ajan kuluessa tungos alkoi hieman ärsyttää, mutta taivasta ihaillessa ikävät tuntemukset vaihtuivat riemuun.

 

  

Emme ehtineet 200:n lyhdyn yhteislähtöön, mutta vähän kauempaakin katsottuna se oli vaikuttava ilmestys. Tungoksessa kadotimme seurueestamme pari henkeä, mutta ilmeisesti ilta jatkui kaikilla hyvillä mielin. Kutistunut seurueemme sai ostettua myös oman lyhdyn. Lyhtyjen lennätyksen historiallinen tausta oli hämärän peitossa myös taiwanilaisilta tovereiltamme, mutta kuulemma perinteinen väri lyhdylle on valkoinen. Se on yleisesti surun väri Taiwanilla eli siitä voisi jotain päätellä. Meiltä oli kuitenkin suru kaukana kirjaillessamme toiveitamme lyhdyn eri puolille. Asetellessamme lyhtyä lähtövalmiuteen joku ohikulkija halusi ottaa meistä valokuvan Tuomaksen toiveen kera, sillä sanojensa mukaan hän "ei ole koskaan nähnyt englantia lyhdyn kyljessä". Huoh.

Lyhtymme kohosi vauhdilla tummalle taivaalle. Vauhtia olisimme kaivanneet myös me kotimatkalle suunnatessamme, mutta kylästä Taipeihin palaavien määrä oli ilmeisesti yllättänyt järjestäjät ja bussijonossa kökötti edellämme satoja ihmisiä. Onneksi junatkin kulkivat, joskin hyvin epäsäännöllisesti, ja täpötäydessä vaunussa pääsimme noin kolmen tunnin seikkailun jälkeen kotikonnuille. Sujuvuutta vaikeuttavat ihmismassat ovat yksi Taiwanin perusolemuksista, niihin täytyy vain tottua.

Tulevana yönä valitaan Suomelle uusi presidentti. Blogiani seuraaville tiedoksi että Taiwanilla vaalit ratkesivat jo viikkoja sitten. Voittajaksi selviytyi herra Ma. Jännä kuulla odottaako kotimaahan palaajaa pressa Ni vai Ha.

Tarkimmat ovat ehkä huomanneet että puolivuotispäiväni Taiwanilla häämöttää lähitulevaisuudessa. Huomenna poistun maasta ensimmäistä kertaa tuloni jälkeen eli lennän Hong Kongiin muutamaksi päiväksi viisumin vanhenemisen vuoksi. Että hepsun tepsun vaan, Formosa, nähdään pian taas!