Torikadun näkymiä

Huomenta, päivää, iltaa ja yön rauhaa ystävät ja muut verkossa roikkuvat! Taipei ei pettänyt tälläkään kertaa: ensimmäinen aamu mukavan etelänloman jälkeen valkeni viileän sateisena. Kesä oli kyllä ihan leppoisa täälläkin mutta talvi pitäisi kai tässä maassa viettää jossain aivan muualla. Ilmanala älköön silti pilatko tämän eläjän päiviä. Sadepäivinä kun voi hyvällä omatunnolla tarttua koko iltapäiväksi hyvään kirjaan tai aivotoiminnan lamauttavaan elokuvaan. Molemmat kuuluvat tehokkuutta huokuvan länsimaisen elämäntyylin halveksimaan ajanviettokategoriaan, eli sopivat minun sapattivuoteni ohjelmistoon oikein hyvin. Terveisin Peter Halldorfin Koskematon maa ja komedia Last Holiday.

Tässä tekstissä haluan tarjota teille pienen tutustumiskäynnin tavalliseen taiwanilaiseen torikatuun. Tästä maasta löytyy monenlaisia toreja: vaate-, ruoka-, kukka-, koru-, lintu- ja huonekalutoreja kuhisee ympäri Taipeita. Turisteille tutuimpia ovat yötorit, eli iltapäivästä aukeavat kadut/alueet, joilta löytyy pieniä kojuja ahdettuna vieri viereen. Tarjolla on vaatteita, koruja, taiwanilaista purtavaa isoon ja pieneen nälkään, hierontaa, keittiötarvikkeita, "aitoja" Rolexeja ja muita sekä paljon erilaisia pelejä, sellaisia mitä suomalaisissa huvipuistoissakin yläänsä nököttää (ammuntaa, flipperiä, ongintaa et cetera).

Minua kiehtovat kaikista kaduista eniten juuri ruokatorit. Siis ei ne missä on vain ruokapaikkoja vaan juuri ne, joista löytää tuoreimmat raaka-aineet. Enhän minä sieltä melkein koskaan mitään osta, mutta on niin kiehtovaa katsella tuoreiden hedelmien kekoja, myyjiä leikkaamassa valtavia lihakimpaleita ja mitä oudoimpia "herkkuja" kananjaloista kalanpäihin ja ties mihin sisäelimiin. Suomen hygieniatasoon tottuneelle nousee pala kurkkuun pelkästä myyntitiskien näkemisestä, mutta ensijärkytyksestä toipunut voi todella nauttia siitä aidosta tunnelmasta, joka myyjien kailottaessa ja ostajien maleksiessa vallitsee. Tässä joitakin otoksia viikon takaa kun kävelin Yongchun torikatua päästä päähän.

Koita haistaa, kuulla ja tuntea kuvien kautta noita näkymiä. Kävelet myöhäisillan hämärässä lampuin valaistua kapeaa katua, jonka molemmin puolin on notkuu pöytiä ja maassa lojuvia koreja, ammeita ja lakanoita lihojen, vihannesten, hedelmien ja vaikka minkälaisten syötävien juttujen painosta (voiko maahan levitetty kangas notkua?). Ympärilläsi pörrää mummoja, betelpähkinöitä jauhavia karskeja miehiä, kotiäitejä ja laiskureita saastuttavien skoottereidensa päällä körötellen. Yksi myyjä pilkkoo sian jalkaa, toinen punnitsee säkillistä kellohedelmiä ja kolmas huutelee ohikulkijoita ostamaan maukkaita inkiväärejä. Moni vilkaisee sinua ulkomaalaista muutamaan kertaan pidempään, joku miekkonen huutaa perääsi iloisesti "hello you, happy new year" ja useimmat vastaavat hymyillä, jos uskallat itse heittää heille hymyn. Niin arkista, niin luontevaa ja juuri siksi niin kiehtovaa.

 

Kiitos EU:n direktiivimylläkän tällaista on Euroopan tietämiltä vaikea löytää. En sano onko se hyvä vai paha, mutta nautin täällä ollessani näiden torikatujen huolettomasta vilskeestä.

Herra antaa ilon ja toivon jokaiseen päivään. Muistakaa se baanoilla ja kurveissa, ja te jotka ette sitä vielä tiedä: ottakaa selvää, minkä lahjan Jeesus on teille antanut. Päivänsä ja tekstinsä kuittaa hoitotäti Roserock.

Illan ajatusvirtaa

Terveisiä huumaavasta dataushetkestä. Istun iltaa kirkkaan tähtitaivaan alla jättitraampoliinilla. Saunan jäljiltä märkää tukkaani pörröttää lämmin ilmanvire, ja välillä pistelen mandariinia poskeeni. Talon vieressä kasvavien puiden kätköissä sirittää jotain pikkuotuksia, ja silloin tällöin kaukaa kuuluu auton huristusta. Paikka on etelässä Hengchunin kansainvälisen lähettien keskus Oasiksen kattotasanne. Tämä on sitä todellista maaseutua. On hämmentävää huomata miten paljon nautin tästä Taipein ulkopuolella oleskelusta. Tuntuu kuin olisi aivan eri maassa. Kai tämä on juuri sitä Taiwanin rikkautta ja monipuolisuutta. Tähtitaivas, raikas, lämmin ja aurinkoinen ilma, ympäristön hiljaisuus ja luonto... Hiiteen kaikki miljoonakaupungit, maalla sielu lepää!

Mistä tällainen tilanne? Itse asiassa olen täällä etelän palmujen huminoissa työmatkalla. Tänä viikonloppuna on vuosittainen Taiwanin lähettien kokous, ja paikkana tällä kertaa tämä amerikkalais-taiwanilaisen pariskunnan ylläpitämä lomapaikka Oasis. On huvittavaa, että olen käynyt täällä kerran aiemmin yli kolme vuotta sitten vieraillessani ensimmäistä kertaa Taiwanissa, ja astuessani eilen sisälle paikan isäntä sanoi muistavansa minut. Hauskojen jälleennäkemisten sarja ei ota loppuakseen. Sosialisoituna au pairina olen täällä tietenkin lastenhoitajana, tällä kertaa kolmen pikkutytön auktoriteettina ja "auktoriteettina". Myös epävirallinen kanttorin virka hoituu tässä ohella. Näin illalla muiden painuttua pehkuihin on hyvää aikaa hengähtää ja nauttia rauhassa etelän onnesta, ja parhaitenhan se sujuu näin tammikuun pimeässä yössä t-paidassa ja shortseissa ulkoilmassa näpytellen. Näinä hetkinä ei paljon harmita yhden Suomen lumikauden missaaminen.

Huomaan että viikon junamatkani käänsi täällä olemisessani uuden vaiheen. Vietettyäni Taiwanilla noin kolme kuukautta huomasin koti-ikävän ja Suomi-kaipuun alkavan todella vaivata. Olinkin ihmetellyt että miksi lähtö Suomesta sujui aikoinaan niin helposti ja kivuttomasti - ikävän aika olikin vasta myöhemmin. En tiedä millaisilla sykleillä muiden ulkomailla muutamasta kuukaudesta vuoteen tai vuosiin asuvien tunnelmat vaihtelevat, mutta uskoisin jokaisen käyvän samoja sopeutumisen vaihteita läpi. Alkuun olin pääasiassa innoissani kaikesta mahdollisesta ja kulutin kaiken mahdollisen energian kulttuurin yllätyksiin sopeutumiseen. Marraskuun alkupuolelta lähtien taas ikävä otti melkoisen otteen mielialassani. Suomi ja kaikki rakkaat siellä saivat kultaiset reunukset, ja Taiwan tuntui kovin puutteelliselta ja ahtaalta maalta elää. Tänä aikana sain syvimmin tuntea sitä mitä rakkaus on, ja millaista kipua todellinen välittäminen saa aikaan. Etäisyys ja erossa oleminen näyttävät parhaiten rakastamiensa ihmisten ja asioiden arvon. Kyyneleiden läpi näkee kirkkaammin. Nyt alkaa näyttää siltä että onneksi siihenkään haikailun aikaan ei tarvitse jäädä, vaan pystyn jälleen katsomaan myös tätä kotimaatani lempeästi silmiin. Täydellinen ei sekään ole, ja monesta jutusta olen edelleen totaalisesti ulkopuolinen, mutta Jumalan armosta voin ottaa joka päivä uuden alun ja jatkaa rakastamisen opettelua.

Huomenna koko kiinalaisen kulttuurin omaksunut maailma kokoontuu juhlimaan kiinalaisen uuden vuoden aattoa. Vuoden suurin juhla täynnä perinteitä, perheyhteyttä ja uuden alun riemua. Vaikkei oma juhlintani varmastikaan suju paikallisittain tyylipuhtaasti ja tietämykseni juhlasta raapaisee vain pintaa, elän silti hengessä mukana ja iloitsen taiwanilaisten ystävieni puolesta. Ja tietenkin raapustelen tänne jotain paloja.

On aika päättää tämä tunnelmallisesta iltahetkestä siinnyt virtuaalinen tuherrus ja siirtyä nauttimaan unimaailman loistosta. Hiukan houkuttaisi viettää yö tässä trampoliinilla, mutta tässä kökötellessäni on illan vileys jo hiipinyt jäseniini niin että sänky tuntuu jo tavallisuudestaan huolimatta ihan kivalta. Loppuun vielä kuva tästä katolta valoisaan aikaan näkyvästä riisipeltonäkymästä. Ruokaa nälkäisille maan/täällä saadaan kasvamaan. Kiitos seurastasi ja erittäin onnellista jatkoa päivääsi!

Vaalit tuli kylään

Taiwanilla on tänään ollut suomalaisittain nähtynä varsin vilkas vaalipäivä. Maan omat presidentinvaalit sattuivat tälle päivälle kuten myös Suomen presidentinvaalien ennakkoäänestyspäivä. 

Taiwanin vaaleista tiedän sen mitä olen kaduilla nähnyt ja lehdistä lukenut, eli politiikasta heikosti kiinnostuneena melko vähän. Ehdokkaista on ilmeisesti noussut kaksi kärkinimeä, nykyinen 61-vuotias presidentti Ma Ying-jeou sekä hiukan nuorempi naishenkilö Tsai Inh-wen. Nämä vaalit ovat maassa hyvin mielenkiintoiset, sillä ehdokkaat edustavat varsin erilaisia suhtautumistapoja Kiinaan. Elämme jännittäviä aikoja...

Vaalihumu on ollut selvästi esillä katukuvassa jo kuukausia. Päivittäin kadulla on voinut törmätä vaalimainoksilla päällystettyihin pakettiautoihin, joiden katoilla kovaääniset toitottavat iskulauseita. Kerran kotiin tullessani vastaan syöksyi joukko Tsain kannattajia ja he tunkivat taskuni täyteen ehdokkaan kuvalla varustettuja nenäliinapaketteja. Muutama päivä sitten mennessäni urheilukentälle lenkkeilemään koko kenttä oli täytetty tuhansilla jakkaroilla ja valtava lava valonheittimineen nousi kentän päätyyn vauhdilla ehdokas Man vaali-iltaa varten. Onneksi olivat sentään jättäneet juoksuradan melkein vapaaksi, ja sain lenkkini tehtyä ja paettua paikalta. Kunnioitan henkisen lähetysjärjestöni Suomen Lähetysseuran päätöstä etteivät lähetit Taiwanilla saa ottaa paikalliseen politiikkaan kantaa. Se on viisautta jos mikä.

Isänmaan velvollisuuteni sain kuitenkin hoidettua. Pienen etsinnän ja avunpyyntöjen jälkeen löysin hallintorakennusten viidakosta sen oikean ja 15:stä kerroksesta Finland Trade Centerin. Sain kunnian olla näiden vaalien ensimmäinen Taiwanilla äänensä jättänyt suomalainen, ja itsellenihän tämä oli myös ensimmäinen äänestys presidentinvaaleissa konsanaan (lukuunottamatta isäni järjestämiä leikkivaaleja meille lapsille Halosen ja Ahon taistellessa presidentin tittelistä). Historiallista, historiallista. Ehdokkaista uljain kilvan voittakoon!

Jotta ei jäätäisi liian syvälle vakavien maallisten aiheiden pariin, niin tähän loppukevennykseksi tarjoilen kuvan päivän lounaastani. Kiireisen taiwanilaisen tavoin ostin ruuakseni bussiaseman 7-elevenistä eli jokaisessa kadunkulmassa nököttävästä elintarvikekioskista muutaman epämääräisen liha-, tofu- ja mössömöhkäleen. Herkkuako? Noh, piti hengissä. Syökää hyvin että jaksatte!

Junalla ympäri Formosan

Luvassa pitkä ja harras raportti pitkästä ja hartaasta reissusta vuoden 2011 viimeisellä viikolla. Kärsimättömimmät luopukoot yrityksestä heti, vähänkin sitkeämmät voivat koittaa nauttia ainakin kuvamateriaalin runsaasta määrästä.

Tässä näin alkuun huippugrafiikalla muodostettu malli matkareitistäni, joka kulki Taipeista itärannikkoa myöten etelään, josta suuntasin muutaman mutkan kautta takaisin pohjoiseen. Mustat köntit osoittavat yöpymispaikkojani, punaiset viivat taas matkareittiä noin niinku suunnilleen. Kyllä teknologia on poikaa.

Lähdin tapaninpäivänä aamusella matkaan jännityksellä, joka lähenteli jo kauhunsekaisia tuntemuksia. Reissaaminen sinällään alkaa olla jo tuttua puuhaa, mutta viikko yksin nuorena naisena kohtalaisen vieraassa maassa, jossa suurin osa asukkaista ei osaa sanaakaan englantia alkoi tuntua hieman järjettömältä vedolta. Matkasuunnitelmani oli suunnilleen seuraava: kiertää saari junilla mahdollisimman pienellä budjetilla ja nauttia matkasta. Paikat, joissa kävin ja nukuin selvisivät siis matkan varrella. Tausta-ajatuksena tässä spontaaniudessa oli halu opetella luottamaan Jumalan huolenpitoon entistä konkreettisemmin ja syvemmin. Olen niin monta kertaa kuullut ja lukenut siitä, miten Kaikkivaltias antaa runsaan elämän ja voi pelastaa leijonien kidasta, tappavilta sairauksilta ja mistä tahansa vaarasta. Halusin kysyä itseltäni luotanko minä todella tähän. Lähtiessä luottamus oli suorastaan miinuksella ja olin jo vähällä jäädä kotiin. Toisin kävi ja hyvä niin!

Tässä hilpeässä seurueessa puksuttelin ensimmäiset kilometrini. Olin ostanut TR-passin, joka tarjosi seitsemän päivän rajattoman matkustelun hitailla ja paikallisjunilla ympäri maan. Mukava yllätys oli lipun hinta: nuorisoalennuksella viikon reissut sai hintaan 799NT$ eli euroissa noin 20€. Terveisiä VR:lle.

Ensimmäinen päiväni kului Jiaoxin pienehkössä kaupungissa, joka on erityisen tunnettu kuumista lähteistään. Kaikkialla loistavat hotellien ja kylpylöiden mainosvalot ja jopa katuviemäreistä nousee höyryä. Puistosta löysin tällaisen yleisen (ja ilmaisen) jalkojenuittopaikan, joka oli täynnä lämpöisestä vedestä nauttivia paikallisia.

Sain huvittuneita katseita osakseni istahtaessani joukkoon valkoisena ja valtava rinkka selässäni, mutta pitihän sitä päästä väsyneitä jalkoja lilluttelemaan. Altaita oli muutama ja vesien lämpötilat vaihtelivat 38-43 celsiuksen välillä. Hassua, mahdollisesti terveellistä ja kohtalaisen mukavaa puuhaa tuollainen lillutelu.

Tassutellessani ympäri kujia löytyi eräältä vähän syrjemmältä pihalta iso joukko tällaisia otuksia. Aika normaalia muuten, mutta pihassa ei ollut mitään aitoja ja yrittäessäni ohittaa paikkaa koko joukko suuntasi kotkottaen ja kaakattaen kohti. Vikkelistä jaloista oli hyötyä.

Kylänraitille palattuani löysin kukkoilijoiden serkut eräästä näyteikkunasta. Taiwanilaisilla on todella erikoisia ruokailumieltymyksiä ja niin lihatiskeilläkin laitetaan päät ja koivet etualalle. Herkkuako? Samaa myyntikikkaa koitti toinenkin puoti. Suuntaisitko mainostaulun myötä juuri tähän ravintolaan?

Iltapäiväksi sujahdin ulkouima-altaille vetelemään kroolia, kellumaan kuumiin altaisiin ja jutustelemaan kanssalillujien kanssa huikeilla kiinan taidoillani. Sain pientä noottia kun pulahdin veteen ilman uimalakkia, joka on täällä kaikilla hiusmitoilla ihan must. Onneksi mukava uimavahti lahjoitti minulle tyylikkään mustan myssyn. Illan pimetessä kävin vetelemässä nuudelia napaan jossain katukeittiössä ja kömmin rupuisen mutta rauhallisen (ja halvan) hotellihuoneeni lakanoiden väliin ottamaan lepoa. Hotellin parvekkeelta aukeni aamulla kivat näkymät raiteille ja riisipelloille. Perus Taiwan.

Aamutuimaan matka jatkui kolisevilla paikallisjunilla etelän suuntaan. Seuraavassa hieman kuvamateriaalia matkalta ja väliasemilta.

Vuoristo tuli suorastaan iholle päästessäni Xinchengin kaupunkiin. Siellä on lähin juna-asema Tarokon kansallispuistoon suuntaaville, ja sinnehän juuri minäkin tahdoin. Tarokoa on kehuttu yhdeksi Taiwanilla reissaavan must-see-paikoista ja voin visiittini jälkeen allekirjoittaa tämän vinkin sinisin silmin. Asemalta ulos astuessani bongasin kyltin Bike rent, ja hetken mielijohteesta menin kyselemään hintoja. Paikalle saapui kojun pomo autolla, nappasi mut kyytiin ja huristeltiin vähän matkan päähän hänen kotiinsa tsekkaamaan pyörät. Hetken päästä lähdin luottavaisin mielin sotkemaan punaisella kaunottarella kohti vuoria.

Vaati pidemmän päälle melkoista sisua polkea rinkka selässä parikymmentä kilometriä pääosin ylämäkeen. Nousua tuli matkalta Tinxiangin kylään kartan mukaan noin 450 metriä. Ei siis kovin paha, mutta viikon varusteissa ihan riittävä urheilusuoritus yhdelle päivälle. Epätoivoa ei kuitenkaan päässyt syntymään koska maisemat todella hellivät silmää hetki hetkeltä enemmän. Tie numero 8 kulkee Liwu-jokea seuraten kohtalaisen matalalla vuorten juurella ja sieltä sai vain ihmetellä niiden kallioiden muovaajan taitoa. Wautsi wau!

Eräässä tunnelissa törmäsin ryhmään turisteja, jotka bussi roudasi sinne tassuttelemaan pieniä pätkiä matkan varrella ja ihalemaan maisemia. Tässä tunnelissa piti ohjeiden mukaan pitää kypärää päässä tippuvien järkäleiden tai romahduksen varalta. Niin kaikki kiskoivat pienelle pätkälle valkoiset pöntöt päähänsä. Huvittava näky. Eipä noistakaan olisi kai paljon ollut hyötyä, jos tuo vuori olisi niskaan luhistunut. Onneksi kävi miten kävi ja pääsimme kaikki ehjin nahoin jatkamaan matkaa, turistit bussillaan ja minä läähättäen perässä.

Huipulla oli helppo hymyillä ja tuulettaa. Okei, vuorten huipulle olisi vielä ollut matkaa, mutta määränpääni Tianxiangin kylä sai aikaan lähes yhtä suuret riemuntanssit. Palmua karsiva nainen katseli kummissaan jammailevaa suomalaista. Tokkopa näkee koskaan enää vastaavaa.

Takaisin päin kurvaillessa jäin hetkeksi valokuvaamaan temppelisillan munkkia (vai sittenkin nunnaa?), joka katseli pahalla silmällä jäätelönsyöntiäni. Turisti mikä turisti, pah. Siinä vasta rakkauden uskonnon edustaja.

 

Paluumatkalla poikkesin vielä siedätyshoitamaan lievää korkeanpaikankammoani (uskokoon ken tahtoo) leppoisalle riippusillalle. Näköalat oli oikein mukavat eikä kukaan  tyrkännyt minua kosken kuohuihin. Muutama miekkonen yritti heittää sillalla juttua heikolla englannintaidollaan mutta menivätkin ihan pyörälle päästään kun vastasin kiinaksi. Näin sitä tehdään vaikutusta.

Pilvet tipahtivat kirjaimellisesti ensin vuorien ja pian myös minun niskaani. Läpimärkänä rullasin pyöränvuokraajani Rihang Sun pihaan ja minut nähdessään mies heti tarjosi majapaikkaa siksi yöksi. Tietenkin suostuin ja niin sain nauttia (lähes) lämpimästä suihkusta, valtavasta huoneesta, talon mukavasta perheestä ja herkullisestä ainakin kymmenen ruokalajin päivällisestä. Taiwanilaisten vieraanvaraisuus on aivan omaa luokkaansa.

Aamulla sain herätä tällaisen näkymän paistaessa huoneeni ikkunoista sisään. Minullekin kelpaisi takapihalla kypsyvä banaanisato, mutta ovathan Suomessa odottavat omenapuun antimet ihan mukiinmenevä juttu. Sää oli kirkastunut ja niin sain jatkaa matkaani kauniiden maisemien halki fiilistellen kiskoja ja niillä kulkevia.

Taiwanilla jengiä haudataan vähän miten sattuu. Siis itse perheelle hautapaikan valikointi on usein hyvinkin tarkkaa, mutta hautausmaakäytäntö on...löysähkö. Hautoja voi bongailla vuoren rinteiltä, pellon reunasta tai moottoritien vierestä. Tällainen rypäs löytyi itärannikolta junan ikkunasta kuvattuna. Mukana näyttäisi olevan myös kristittyjen hautoja. Evankeliumi on levinnyt ja jatkaa matkaansa, se on coolia.

Saanen esitellä keskiviikon lounaani eli tyypillisen taiwanilaisen hedelmän, jolla on monta nimeä: kirimoija, härän sydän, annona reticulata, sokeriomena, buddan pää. Itse käytän tuota viimeistä nimitystä. Osuuko mielestänne kohdalleen? Tykkään tästä herkusta kovasti koska se on iso ja maukas sekä toiminnallinen syötävä. Hedelmä on nimittäin täynnä mustia siemeniä, joita täytyy syödessä jatkuvasti sylkeä pois, eikä hedelmälihan kaivelu kuorestaan ole aina aivan mutkatonta. Hauska tapaus. Tätä popsiessa matka taittui vilkkaasti saaren eteläkärjen ohi kurvaillessa Fangliaon kaupunkiin (vai kylään? Mistäs näistä tietää...), jossa sain yösijan tutuilta läheteiltä. Illalla puhjennutta flunssaa hoidellessa jouduin pakosta pysyttelemään aloillani ja niin sainkin hyvän tilaisuuden valokuvailla majapaikan parvekkeelta avautuvaa avomerimaisemaa. Melkein näin isoveli-Kiinankin.

Maiseman lähetellessä rakkaudentunnustuksiaan totesin ajoituksen olevan oikea kunnon yöunille. Niiden voimin saatiin myös tauti talttumaan siihen malliin että matka pääsi jatkumaan. Edellisenä päivänä mukava konduktööri oli neuvonut minua poikkeamaan Taiwanin länsipuolella sijaitsevalla pienellä korallisaarella. Täytyihän sellainen ihme nähdä, ja niin lähdin seikkailemaan junien, bussien ja laivojen turvin Xiao Liuqiun saarelle. Onneksi matkalla tuli vastaan koko joukko ystävällisiä mummoja, asemavirkailijoita ja kioskimyyjiä että pelkällä kiinalla taistelin tieni määränpäähän ja takaisin. Saarella vuokrasin polkupyörän käyttööni, vaikka innokas vuorkamummo olisi paljon mieluummin antanut käyttööni skootterin. Houkutus tarttua nopeampaan menopeliin oli suuri, mutta kun kuvittelin miltä näyttäisin tilanteessa, jossa en saisi koko rotiskoa edes käynnistettyä ja ajaisin lopulta mereen, päätin pysyä ilmastoystävällisessä periaatteessani. Näinhän ne maisemat näki paljon rauhallisemmin.

Saarella on vahva perinteisen taiwanilaisen elämäntyylin tunnelma. Possut juoksentelivat kaduilla, temppeleitä ja koristeellisia hautoja vilkkui lähes kaikkialla ja betel-pähkinää mussuttavat vanhat ukot lauloivat karaokea pienissä telttamajoissa. Valitettavasti viimeinen valoisan ajan paatti takaisin pääsaarelle lähti jo kolmelta eli valokuvaaminen jäi vähemmälle. Toivottavasti ehdin vielä joku päivä tehdä valokuvausreissun tuonne pläntille.

Matkaseura oli värikästä. Seuraavan yön majapaikan järjestyminen oli todellista armoa. Lähdin junalla auringon laskiessa kolistelemaan kohti Pingtungin kaupunkia. Reissatessamme OLK-ryhmän kanssa Taiwanilla vietimme muutaman yön Pingnanin kirkon evankelistan valtaisan vieraanvaraisessa ja isossa kodissa. Yritin päivällä soitella Grace-evankelistalle ja kirkolle, mutta kummassakaan ei vastattu. Niin päätin kokeilla onneani ja pamahdin pimeän jo laskeuduttua Pingtungin asemalle. Siellä tajusin että tämähän on melkoisen kokoinen kaupunki eikä minulla ole hajuakaan missä päin Gracen koti on. Onneksi minulla oli puhelimessa Jonten lähettämänä kadun nimi. Kävin infotiskiltä kysymässä karttaa, mutta naikkonen sanoi ettei matka on liian pitkä käveltäväksi, täytyisi ottaa taksi. Olin saanut useita varoituksia, että pimeällä ei yksin etekään nuorena naisena kannattaisi ottaa taksia, joiden kuskit ovat poikkeuksetta miehiä. Ei siinä kuitenkaan voinut jäädä asemalle nukkumaan, joten pienen rukouksen turvin hyppäsin keltaisen kaaran kyytiin ja onnekseni löysimmekin oikean osoitteen. Täysin ilman ennakkovaroitusta kahden pienen lapsen äiti Grace perheineen toivotti matkaajan iloisesti tervetulleeksi ja niin pääsin elämäni paksuimman peiton alle tuhisemaan. Korjaus edellä mainittuun: kristittyjen taiwanilaisten vieraanvaraisuus on aivan omaa luokkaansa.

Perjantai tarjosi yllättävän duunin: pääsin säestäjäksi pieneen performanssiin Kaoshiungissa. Majoittajaperheeni oli sattumalta juuri sinä päivänä menossa muutaman seurakuntalaisen kanssa naapurikaupunkiin erääseen japanilaiseen ravintolaan syömään ja evankelioimaan väkeä. Niin minut napattiin soittotaitoisena kyytiin, ja hetken päästä olin säestämässä joululauluja tonttulakki päässä ravintolan työntekijöille ja parille asiakkaalle. Pääsinpä myös laulamaan yhden säkeistön Jouluyö, juhlayöstä suomeksi! Laulujen lisäksi Grace piti pienen todistuspuheenvuoron, rukoiltiin ja jaettiin vähän herkkuja.

Ainakin kokki katseli kiinnostuneena kirkon flaijeria. Tällaisten täsmäiskujen tehosta ei voi koskaan tietää. Joskus jollekin saattaa jäädä jotain mieleen, ehkä jonkun kynnys lähteä kirkkoon käymään madaltuu tai jonkun päivä piristyy. Kristittynä voimme vain luottaa Jumalan hyvään työhön jokaisen kohtaamamme ihmisen elämässä. Ei siis turhia suorituspaineita.

Muiden kurvaillessa takaisin Pingtungiin minä jäin Kaoshiungiin Grasen perheen kera. Vanhemmilla oli sattumalta(ko) vapaapäivä, ja he halusivat viettää sen kanssani kaupungilla kierrellen. Seura oli siis mitä parhainta, sillä perheen pienet lapset ovat mitä valloittavampia! Nuorempi ei vielä paljon puhunut mutta neitokaisen kanssa saatiin hyvät leikit ja jutut pystyyn - aivan, kiinaksi. Lasten telmiessä puistossa sain myös mitä parhaimmat valokuvausmallit. Ah tätä maukkaiden kuvien tuottamaa riemua! Tässä muutama kirsikka kakusta.

Puistosta matka jatkui jonkinlaiseen Kaoshiungin taidenäyttelyalueelle. Ai Hen eli Rakkauden joen rannalla oli valtava määrä eri taiteilijoiden oivalluksia aiheesta työ ja työläiset. Alueelta löytyi tosin paljon muutakin mielenkiintoista taidetta, joiden en usko kuvaavan yllä olevaa aihetta. Joidenkin mielikuvitus tuntuu joskus rajattomalta.

Tämä oli eräs suosikeistani. Terkkuja Ruotsiin!

Viimeinen kuva ei olekaan enää mikään taideteos vaan todistusaineistoa jäätävästä tilanteesta, johon törmäsin poiketessani uusinta huipputeknologiaa esittelevillä messuilla (ei kysymyksiä miksi sinne päädyin). Ympäri messukeskusta keikkui korokkeilla puolialastomia tyttöjä mainostamassa käänykkä- ja tietokonefirmoja. Tietenkin korokkeen edustat olivat pullollaan innokkaita miehiä "kuuntelemassa" tarjouksia ja mainospuheita. Selkäpiitäni karmii.

Illalla putkahdin lähetti Outille kylään, ja löysin majatalosta yllättäen myös vanhan tutun Lähetysseurasta, joka oli tullut muutamaksi viikoksi ystäväänsä Outia tapaamaan. Pieni on maailma. Lähdimme asumuksemme vieressä kuhisevan yötorin pyörteisiin syömään myöhäistä päivällistä. Bongasimme myös kuvassa näkyvän hierontapaikan ja nautimme parinkymmenen minuutin hieronnat varmoissa ja suorastaan teräksisissä käsissä. En tiedä kuinka paljon se rentoutti, mutta olihan se kokemisen arvoista röhnöttää naama likistettynä tuon päätukityynyn reiästä läpi. Hierojani taisi hymyillä vähän kierosti vilkkaasti höpöttäville suomalaisasiakkailleen. Antaa nauraa vaan. Seuraavaksi muutamia otoksia yötorin tuiskeista. Yötorit ovat täynnä kaikkea: hajuja, makuja, ääniä, ihmisiä, kuolleita ja eläviä eläimiä, silkkihuiveja makkarapötköjen vieressä ja kailottaen omia tuotteitaan mainostavia myyjiä. Jos linja-autossa on tunnelmaa, niin sitä ei totisesti täältäkään puutu!

Eläinten oikeudet ovat täällä todellakin vielä melko alkutekijöissään. Tällaisten pikkuisten häkkien pinot vauhkoine tai apaattisine asukkaineen täyttivät yhden putiikin näyteikkunan. Jäin kummastelemaan tämän surkuhupaisan näyn historiaa: kuka ihme menee ja spreijaa koiran tuon näköiseksi?

Vuoden viimeinen aamu valkeni iloisissa tunnelmissa kotoisan aamupalan turvin. Pöydästä löytyi myös ah-niin-kaipaamaani Oltermanni-juustoa! Juustot ovat täällä ylipäätänsäkin kiven alla (lue kalliita), joten mikäs siinä mussutellessa. Sitten vain rinkka jälleen selkään ja Kaoshiungin rautatieasemalle nauramaan kuvan näylle. Luovuutta tylsiin rullaaviin tiedotustauluihin. Oikein!

Näissä maisemissa kului suurin osa joulukuun viimeisestä. Niin, tai oikeastaan paikkalippua omistamattomalla miljöö oli käytännössä tämä:

Kuuden tunnin ja neljänkymmenen minuutin lattialla könyämisen jälkeen huikean reppureissun päättyminen jouluruokia notkuvan pöydän ääreen ei tuntunut enää niin kurjalta. Takana oli ja on suuri joukko mahtavia kokemuksia, kohtaamisia ja näköaloja, joista edes tähän hermeneuttiseen kollaasiin en saanut kuin murto-osan. Yritys oli kuitenkin monen illan projektiksi venyneenä naputtelutyönä kova. Olkoon alkaneen vuoden ainoa lupaukseni seuraava: ei enää näin pitkiä postauksia.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin Ruuska "Hengissä ja Hengessä" Taiwanilla