Ensimmäistä ja viimeistä kertaa tämän blogin historiassa kirjoitustyö tehdään Suomessa. Istun tuttuakin tutumman keittiönpöydän äärellä mutustellen milloin ruissipsejä, milloin tomaatteja. Ilta-auringon kajo valaisee vieläkin huonetta - kuinka tuo keltainen mollukka jaksaa täällä pohjoisessa killua taivaalla näin myöhään? Totuttelua on vaatinut mm. ulkovaatteiden valikointi, mikron käyttö ja suomen kielen käyttö vieraiden kanssa. Yritän yhä kohteliaasti luikauttaa nihao ohikulkijoille. Eipä se toisaalta niin kamalaa ole, hämmästeleväthän nuo suomalaiset jörrikät jo silkkaa silmiin katsomista saati sitten hymyilyä tai tervehdystä.
Kotona on hyvä olla, mutta myös matka tänne oli huima kokemus. Viimeisenä päivänä kävin pienen kaverijoukon kera syömässä viimeisen Taiwanin ateriani tutussa ruokamestassa. Valitsemani ruokalaji oli ravintolan järkyttävin erikoisuus, jonka olemassaoloa olimme kerta toisensa jälkeen kauhistelleet: stinky tofu -hampurilainen. Kuka voi saada idean pistää hampurilaisen väliin jotain niin järkyttävää kuin todella pahan hajuisen ja makuisen pihvin? Suoraan sanottuna oli kuin kakkaa olisi poskeen pistellyt, mutta pitihän sitä lähdön kunniaksi nauttia taiwanilaisesta herkusta. Ja irtosihan tuostakin tilanteesta hyvät lähtönaurut.
Lähikiskan kauppiaan hyvästely, huoneen viimeinen tyhjennys, kotiavaimen palauttaminen ja kentälle ajelu sujuivat ilman suurempia tunnekuohuja. Vielä lentokentälläkään en tajunnut lennähtäväni pian maasta ulos. Taisi mennä jännityksen piikkiin sillä suurimmat jännitysmomentit muodostuivat matkatavaroideni kuljetuksesta. Astelin mielessäni rukoillen check in -tiskille reilun 25:n kilon laukun, 10:n kilon repun, parin kilon kameralaukun ja 5:n kilon kitaralaukun kanssa. Tiesin hyvin rajoitusten sallivan 23 kiloa yhdessä laukussa ruumaan ja 8 kiloa käsimatkatavaroiksi mutta en muutakaan voinut, kurja se olisi heittää hyvää tavaraa menemään. Virkailijanani oli nuori ja ilmeisesti aloitteleva neitonen, jota koitin onnistuneesti lämmitellä pienellä vitsailulla. Matkalaukusta ei tullut mitään noottia, sinne se lähti liukuhihnalla matkustelemaan. Kitaran kohtaloa taas mietittiin yhdessä pidemmän aikaa. Olisin voinut saada 50 euron lisämaksulla soittimen kulkemaan ruumassa Müncheniin asti mutta siellä se olisi pitänyt tsekata uudestaan ja maksuja olisi varmasti tullut lisää. Suunnitelma tuntui kovin heiveröiseltä ja virkaneiti yritti parhaansa auttaakseen minua. Lopulta hän ehdotti että kantaisin kitaraa itse ja toivoisin että lentokoneissa olisi sille tilaa. Riskinä olisi toki että lentoemännät eivät hyväksyisi soitinta koneeseen, mutta ehkä se puhumalla onnistuisi. Hetken mietittyäni sanoin tekeväni niin ja rukoilevani että homma toimisi. Vatsanpohja kutkuttaen hyvästelin yhdeksän kuukauden sijaisperheeni, työnantajani, asuinkumppanini, työkaverini ja ystäväni perhe Heiskasen. Haikeaa ja toiveikasta, helpottunutta ja vaikeaa, loppujen lopuksi onnellista. Tenavani ei alkuun meinannut tulla lainkaan halaamaan mutta turvatarkastukseen kävellessäni neito tarrasi jalkaani anellen: "Mä haluan tulla sun mukaasi, ota mut mukaan." Voih.
Tavattoman moni ystäväni ja tuttavani niin Taiwanissa kuin Suomessa oli luvannut rukoilla matkani puolesta. Nuo rukoukset oli kuultu ja vastaus oli ylistevuotavan hyvä. Ainoastaan ensimmäiseen koneeseen astellessani lentolipun tarkastaja sanoi kitaran olevan liian iso koneeseen ja veti minut sivuun selvittämään asiaa. Jostain siihen pamahti samaan aikaan joku matkustaja, jolla oli ongelmia matkalippunsa kanssa. Tilanne oli ilmeisesti paljon vakavampi ja lentomiesten huomio meni täysin tähän toiseen matkustajaan ja hetken päästä sain vain käskyn kävellä koneeseen ja kysyä lentoemänniltä apua. Sinne astellessani ensimmäinen lentoemo asetteli kitarani kohteliaasti johonkin komeroon. Enkeleitä oli useampikin liikkeellä.
Mitään muuta ongelmaa matka ei minulle tarjonnut - koneet olivat ajoissa, palvelu pelasi kaikkialla ja pitkällä lentolla yli Siperian sain nukuttua jopa useita tunteja. Pikemminkin sain nauttia ihanista hetkistä ja ihmisistä koneissa ja kentillä. Pekingiin lentäessä istuin taiwanilaisen naisen vieressä ja sain riemukseni vielä keskustella kiinaksi tämän iloisen ja sosiaalisen entisen kiinanopettajan kanssa. Pekingin kentällä istuin odottelemassa nuoren kiinalaisen äidin ja pienen poikansa vieressä. Poika meni riemusta sekaisin kun otin kitaran esiin ja aloin soitella hänelle lauluja. Lentokenttäbussissa juttelin mahtavan romanialaisen mummon kanssa, joka toistelin kaiken sanomani jälkeen sydämestään: "Lovely, very lovely!" Yölennolla Uralin tietämillä ihailin ikkunasta keskellä yötä pohjoisessa loistavaa yötöntä yötä. Münchenin kentän odotuspenkeillä aamuauringon loisteessa soittelin ja lauloin sielu riemua ja kiitollisuutta pursuillen itseni ja muiden matkalaisten iloksi lauluja jos jonkinlaisia. Viimeisellä lennolla katselin ikkunasta Latvian rannikoita siemaillen auringon loisteessa kimaltelevaa valkoviiniä.
Kummallisia ja vähemmän idyllisiäkin tilanteita löytyi. Pekingin passintarkastuksessa kysyttiin mistä olen tulossa. Vastasin from Taiwan mutta tämä ei virkailijalle kelvannut vaan jatkokysymyksenä tuli: "Do you come from Republic of China?" Politiikkaa, politiikkaa. Pekingin kenttä oli tajunnaträjäyttävän suuri ja kaikkialla soi perinteinen kiinalainen pilipalimusiikki. Pitkän lennon istuin ikkunapaikalla. Yöllä lentoemoja ei käytävillä näkynyt, enkä kainona tyttönä kehdannut häiritä vierustoveriani - lopputuloksena liian monta tuntia ilman juotavaa ja vessaa. Onneksi selvisin sentään ilman nestehukkaa ja märkiä housuja. Münchenin kentällä karu totuus euromaiden hintatasosta iski vastaan pienen 3,60 euron café latten muodossa. Valkonaamojen enemmistön ympäröimäksi joutuessani kauhistuin: miksi kaikki länsimaalaiset ovat toivottoman vakavan, masentuneen, vihaisen tai vähintäänkin elämäänsä ja työhönsä kyllästyneen näköisiä?! Parhaiten yhdeksän kuukauden idänkomennukseni tuli ilmi Münchenissä pienissä tilanteissa - kiitin ja tervehdin kaikkia auttamattoman suvereenisti kiinaksi. Outoa kuin mikä.
267:n päivän jälkeen näin viimein nämä rannat, Vantaan katot ja harmaan ruskeat metsät ja pellot. Lentokoneen tömpsähtäessä kentän pintaan huokaisin vain kiitoksesta - Luoja piti lupauksensa tuoda minut ehjänä ja elossa takaisin.
Näin on päättynyt fyysinen seikkailuni Taiwanissa. Henkisesti reissailen varmasti vielä useamman kuukauden näiden kahden maan välillä pohtien, purkaen, sisäistäen ja muistellen kaikkea kokemaani ja oppimaani. Edessä on myös kymmenet kohtaamiset, joissa tulisi olla valmis kertomaan ja jakamaan jotain kuukausistani siellä jossakin kaukomailla. Toisaalta samalla on rakennettava elämää ja kasvatettava uusia juuria elämään täällä, suunniteltava tulevaa, luotava kontakteja ja opeteltava uudestaan mitä milläkin säällä puetaan ulkona päälle. Vaikka kaikki tämä on vielä ajatuksissani melkoinen sekamelska, olen enemmän kuin innoissani tästä uudesta alusta. Sitä tämä pikemminkin on kuin paluuta. Vaikka naurankin yhä samoille vitseille kuin ennenkin ja saatan vetää niskaani yhtä mauttomia kuteita kuin aina niin jotain on silti sisälläni uudistunut, ehkä enemmän kuin itsekään arvaan. Aika näyttää mihin tämä kaikki johtaa.
Periaatteessa tällaisen matkablogin viimeisessä tekstissä (aivan, tämän luettuasi voit lakata kyttäilemästä uusia tilapäivityksiä, verbaalista ryöpytystäni saa tulevaisuudessa nauttia muiden reittien kautta) pitäisi kai vetää jonkinlainen yhteenveto koko roskasta. Otan kuitenkin vapauden luistaa tästä mahdottomasta aivoriihestä. En osaa vielä antaa itsellenikään kelvollisia koosteita saati sitten että osaisin muotoilla ne selkeäksi kirjalliseksi tuotokseksi. Ehkä nämä 50 blogipäivitystä lukemalla joku viisas hemmo osaisi antaa jotain viitteitä mutta annetaan nyt tuon työn jäädä tekemättä. Kaikki tarpeellinen selviää aikanaan.
Haluan kuitenkin osoittaa viimeisen virtuaalitervehdykseni ja kiitokseni teille 4125 blogini katselua tuottaneita enemmän tai vähemmän aktiivisia ja satunnaisia lukijoitani. Toivottavasti nämä sanailut ovat tarjonneet jollekin iloa, toiselle uutta tietoa, kolmannelle hengellistä janoa, neljännelle kannustusta ulkomaille lähtöön, viidennelle valokuvauksellisia visioita, kuudennelle ajateltavaa ihmissuhteista, seitsemännelle lievitystä ikävään ja lopuille yhtä tai usempaa näistä ja muista hyvistä seurauksista. Kyllä minä vain itsellenikin olisin voinut nämä jutut rustailla mutta silloin työstä olisi puuttunut haaste ja kikkailun houkutus. Kiitos siis sinulle, teille, näille, sille, meille, tälle, noille, heille, minulle, niille, tuolle ja hänelle.
Minä jatkan elämääni toistaiseksi Suomen asukkina joidenkin reissuviritelmien maustamana. Olen sitten missä tahansa niin haluan ennen kaikkea elää Jumalan lapsena, lähetystyöntekijänä, kristittynä, Rakkauden kuriirina, Jumalan hulluna, Taivaan kansalaisena ja Jeesuksen pikkusiskona. Siinä on kaikki mikä tekee elämästä elämisen arvoisen ja avaa ovet pintaa syvemmälle, kolmannesta ulottuvuuden suppeudesta ulottuvuuksien myrskyyn, vaarallisilta vesiltä tukevalle kalliolle ja välinpitämättömyydestä rakkauden ytimeen. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja iloista elämässäsi mutta ennen kaikkea että saisit avata sydämesi maailman Luojalle, Sovittajalle ja Totuuden Hengelle. Parempaa et voi koko maailmankaikkeudesta löytää.
Rakkaudella reissuiltaan kotiin palannut
Ruuska
Kotona on hyvä olla, mutta myös matka tänne oli huima kokemus. Viimeisenä päivänä kävin pienen kaverijoukon kera syömässä viimeisen Taiwanin ateriani tutussa ruokamestassa. Valitsemani ruokalaji oli ravintolan järkyttävin erikoisuus, jonka olemassaoloa olimme kerta toisensa jälkeen kauhistelleet: stinky tofu -hampurilainen. Kuka voi saada idean pistää hampurilaisen väliin jotain niin järkyttävää kuin todella pahan hajuisen ja makuisen pihvin? Suoraan sanottuna oli kuin kakkaa olisi poskeen pistellyt, mutta pitihän sitä lähdön kunniaksi nauttia taiwanilaisesta herkusta. Ja irtosihan tuostakin tilanteesta hyvät lähtönaurut.
Lähikiskan kauppiaan hyvästely, huoneen viimeinen tyhjennys, kotiavaimen palauttaminen ja kentälle ajelu sujuivat ilman suurempia tunnekuohuja. Vielä lentokentälläkään en tajunnut lennähtäväni pian maasta ulos. Taisi mennä jännityksen piikkiin sillä suurimmat jännitysmomentit muodostuivat matkatavaroideni kuljetuksesta. Astelin mielessäni rukoillen check in -tiskille reilun 25:n kilon laukun, 10:n kilon repun, parin kilon kameralaukun ja 5:n kilon kitaralaukun kanssa. Tiesin hyvin rajoitusten sallivan 23 kiloa yhdessä laukussa ruumaan ja 8 kiloa käsimatkatavaroiksi mutta en muutakaan voinut, kurja se olisi heittää hyvää tavaraa menemään. Virkailijanani oli nuori ja ilmeisesti aloitteleva neitonen, jota koitin onnistuneesti lämmitellä pienellä vitsailulla. Matkalaukusta ei tullut mitään noottia, sinne se lähti liukuhihnalla matkustelemaan. Kitaran kohtaloa taas mietittiin yhdessä pidemmän aikaa. Olisin voinut saada 50 euron lisämaksulla soittimen kulkemaan ruumassa Müncheniin asti mutta siellä se olisi pitänyt tsekata uudestaan ja maksuja olisi varmasti tullut lisää. Suunnitelma tuntui kovin heiveröiseltä ja virkaneiti yritti parhaansa auttaakseen minua. Lopulta hän ehdotti että kantaisin kitaraa itse ja toivoisin että lentokoneissa olisi sille tilaa. Riskinä olisi toki että lentoemännät eivät hyväksyisi soitinta koneeseen, mutta ehkä se puhumalla onnistuisi. Hetken mietittyäni sanoin tekeväni niin ja rukoilevani että homma toimisi. Vatsanpohja kutkuttaen hyvästelin yhdeksän kuukauden sijaisperheeni, työnantajani, asuinkumppanini, työkaverini ja ystäväni perhe Heiskasen. Haikeaa ja toiveikasta, helpottunutta ja vaikeaa, loppujen lopuksi onnellista. Tenavani ei alkuun meinannut tulla lainkaan halaamaan mutta turvatarkastukseen kävellessäni neito tarrasi jalkaani anellen: "Mä haluan tulla sun mukaasi, ota mut mukaan." Voih.
Tavattoman moni ystäväni ja tuttavani niin Taiwanissa kuin Suomessa oli luvannut rukoilla matkani puolesta. Nuo rukoukset oli kuultu ja vastaus oli ylistevuotavan hyvä. Ainoastaan ensimmäiseen koneeseen astellessani lentolipun tarkastaja sanoi kitaran olevan liian iso koneeseen ja veti minut sivuun selvittämään asiaa. Jostain siihen pamahti samaan aikaan joku matkustaja, jolla oli ongelmia matkalippunsa kanssa. Tilanne oli ilmeisesti paljon vakavampi ja lentomiesten huomio meni täysin tähän toiseen matkustajaan ja hetken päästä sain vain käskyn kävellä koneeseen ja kysyä lentoemänniltä apua. Sinne astellessani ensimmäinen lentoemo asetteli kitarani kohteliaasti johonkin komeroon. Enkeleitä oli useampikin liikkeellä.
Mitään muuta ongelmaa matka ei minulle tarjonnut - koneet olivat ajoissa, palvelu pelasi kaikkialla ja pitkällä lentolla yli Siperian sain nukuttua jopa useita tunteja. Pikemminkin sain nauttia ihanista hetkistä ja ihmisistä koneissa ja kentillä. Pekingiin lentäessä istuin taiwanilaisen naisen vieressä ja sain riemukseni vielä keskustella kiinaksi tämän iloisen ja sosiaalisen entisen kiinanopettajan kanssa. Pekingin kentällä istuin odottelemassa nuoren kiinalaisen äidin ja pienen poikansa vieressä. Poika meni riemusta sekaisin kun otin kitaran esiin ja aloin soitella hänelle lauluja. Lentokenttäbussissa juttelin mahtavan romanialaisen mummon kanssa, joka toistelin kaiken sanomani jälkeen sydämestään: "Lovely, very lovely!" Yölennolla Uralin tietämillä ihailin ikkunasta keskellä yötä pohjoisessa loistavaa yötöntä yötä. Münchenin kentän odotuspenkeillä aamuauringon loisteessa soittelin ja lauloin sielu riemua ja kiitollisuutta pursuillen itseni ja muiden matkalaisten iloksi lauluja jos jonkinlaisia. Viimeisellä lennolla katselin ikkunasta Latvian rannikoita siemaillen auringon loisteessa kimaltelevaa valkoviiniä.
Kummallisia ja vähemmän idyllisiäkin tilanteita löytyi. Pekingin passintarkastuksessa kysyttiin mistä olen tulossa. Vastasin from Taiwan mutta tämä ei virkailijalle kelvannut vaan jatkokysymyksenä tuli: "Do you come from Republic of China?" Politiikkaa, politiikkaa. Pekingin kenttä oli tajunnaträjäyttävän suuri ja kaikkialla soi perinteinen kiinalainen pilipalimusiikki. Pitkän lennon istuin ikkunapaikalla. Yöllä lentoemoja ei käytävillä näkynyt, enkä kainona tyttönä kehdannut häiritä vierustoveriani - lopputuloksena liian monta tuntia ilman juotavaa ja vessaa. Onneksi selvisin sentään ilman nestehukkaa ja märkiä housuja. Münchenin kentällä karu totuus euromaiden hintatasosta iski vastaan pienen 3,60 euron café latten muodossa. Valkonaamojen enemmistön ympäröimäksi joutuessani kauhistuin: miksi kaikki länsimaalaiset ovat toivottoman vakavan, masentuneen, vihaisen tai vähintäänkin elämäänsä ja työhönsä kyllästyneen näköisiä?! Parhaiten yhdeksän kuukauden idänkomennukseni tuli ilmi Münchenissä pienissä tilanteissa - kiitin ja tervehdin kaikkia auttamattoman suvereenisti kiinaksi. Outoa kuin mikä.
267:n päivän jälkeen näin viimein nämä rannat, Vantaan katot ja harmaan ruskeat metsät ja pellot. Lentokoneen tömpsähtäessä kentän pintaan huokaisin vain kiitoksesta - Luoja piti lupauksensa tuoda minut ehjänä ja elossa takaisin.
Näin on päättynyt fyysinen seikkailuni Taiwanissa. Henkisesti reissailen varmasti vielä useamman kuukauden näiden kahden maan välillä pohtien, purkaen, sisäistäen ja muistellen kaikkea kokemaani ja oppimaani. Edessä on myös kymmenet kohtaamiset, joissa tulisi olla valmis kertomaan ja jakamaan jotain kuukausistani siellä jossakin kaukomailla. Toisaalta samalla on rakennettava elämää ja kasvatettava uusia juuria elämään täällä, suunniteltava tulevaa, luotava kontakteja ja opeteltava uudestaan mitä milläkin säällä puetaan ulkona päälle. Vaikka kaikki tämä on vielä ajatuksissani melkoinen sekamelska, olen enemmän kuin innoissani tästä uudesta alusta. Sitä tämä pikemminkin on kuin paluuta. Vaikka naurankin yhä samoille vitseille kuin ennenkin ja saatan vetää niskaani yhtä mauttomia kuteita kuin aina niin jotain on silti sisälläni uudistunut, ehkä enemmän kuin itsekään arvaan. Aika näyttää mihin tämä kaikki johtaa.
Periaatteessa tällaisen matkablogin viimeisessä tekstissä (aivan, tämän luettuasi voit lakata kyttäilemästä uusia tilapäivityksiä, verbaalista ryöpytystäni saa tulevaisuudessa nauttia muiden reittien kautta) pitäisi kai vetää jonkinlainen yhteenveto koko roskasta. Otan kuitenkin vapauden luistaa tästä mahdottomasta aivoriihestä. En osaa vielä antaa itsellenikään kelvollisia koosteita saati sitten että osaisin muotoilla ne selkeäksi kirjalliseksi tuotokseksi. Ehkä nämä 50 blogipäivitystä lukemalla joku viisas hemmo osaisi antaa jotain viitteitä mutta annetaan nyt tuon työn jäädä tekemättä. Kaikki tarpeellinen selviää aikanaan.
Haluan kuitenkin osoittaa viimeisen virtuaalitervehdykseni ja kiitokseni teille 4125 blogini katselua tuottaneita enemmän tai vähemmän aktiivisia ja satunnaisia lukijoitani. Toivottavasti nämä sanailut ovat tarjonneet jollekin iloa, toiselle uutta tietoa, kolmannelle hengellistä janoa, neljännelle kannustusta ulkomaille lähtöön, viidennelle valokuvauksellisia visioita, kuudennelle ajateltavaa ihmissuhteista, seitsemännelle lievitystä ikävään ja lopuille yhtä tai usempaa näistä ja muista hyvistä seurauksista. Kyllä minä vain itsellenikin olisin voinut nämä jutut rustailla mutta silloin työstä olisi puuttunut haaste ja kikkailun houkutus. Kiitos siis sinulle, teille, näille, sille, meille, tälle, noille, heille, minulle, niille, tuolle ja hänelle.
Minä jatkan elämääni toistaiseksi Suomen asukkina joidenkin reissuviritelmien maustamana. Olen sitten missä tahansa niin haluan ennen kaikkea elää Jumalan lapsena, lähetystyöntekijänä, kristittynä, Rakkauden kuriirina, Jumalan hulluna, Taivaan kansalaisena ja Jeesuksen pikkusiskona. Siinä on kaikki mikä tekee elämästä elämisen arvoisen ja avaa ovet pintaa syvemmälle, kolmannesta ulottuvuuden suppeudesta ulottuvuuksien myrskyyn, vaarallisilta vesiltä tukevalle kalliolle ja välinpitämättömyydestä rakkauden ytimeen. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja iloista elämässäsi mutta ennen kaikkea että saisit avata sydämesi maailman Luojalle, Sovittajalle ja Totuuden Hengelle. Parempaa et voi koko maailmankaikkeudesta löytää.
Rakkaudella reissuiltaan kotiin palannut
Ruuska

