On kielletty, on kielletty...

Kuvan kyltti löytyy jokaisen Taipein yleisen puiston tietämiltä. Tämä kyseinen tapaus päivystää noin koripallokentän kokoisen puiston laidalla. Yksityiskohtaiset kiellot saavat suupieleni kohoilemaan, ehkä en ole ainoa. Laki ja järjestys sen olla pitää!

Zhongwen, bucuo - kiina, ei paha

Kolmen kuukauden koitos ja ihanuus on nyt takana. Perjantaina juhlimme kielikoulukurssimme päättymistä viimeisellä oppitunnilla. Kaikki olivat tehneet tai muuten haalineet herkkuja yhteiseen pöytään. Sieltä löytyi myös minun paakelsini ja pieni rasiallinen salmiakkia. Vastaanotto oli äänekäs eikä kaikkien osalta kovin ihastunut...

Kaikki olivat valmistelleet jotain ohjelmaa - kiinaksi. Voitte vain kuvitella miten paljon naurua kolmen kuukauden kielitaidolla varustetut hyvin vakavat aikuiset ihmiset repivät erilaisista äärimmäisen yksinkertaisista tarinoista, vitseistä ja lastenlauluista. Aamulla mukaan nappaamani kitara auttoi toverini Samanthaa astumaan estradille laulamaan Tuiki tuiki tähtösen kiinaksi. Lopulta se kuultiin myös englanniksi, japaniksi ja kiinaksi. Herkkää.

Yhteisten taisteluiden, oppituntien jälkeen nautittujen lounaiden, liian aikaisten aamujen, toistuvien toonivirheiden ja monien muiden kommellusten kautta tämä joukko tuli minulle hyvin rakkaaksi. Kuvasta puuttuu vain englantilainen James, mutta hänen paikalleen kuvaan pongahti jostain hyvin randomisti joku japanilainen tyttö. Etualalla oivat opettajamme. Jaksoivat vielä lähtiessäkin korjata viimeisten lauseideni sanajärjestystä. Huoh, ihailtavaa sinnikkyyttä.

Toki vastavalmistunut kiinan alkeiden maisteri tarvitsee myös jonkin näkyvän todistuksen saavutuksistaan, ja tästä Taiwanin perheeni oli hyvin perillä...

Mikäpä sopisi nyt päähäni paremmin kuin perinteinen kiinalainen kaislahattu? Näitä todella näkee täällä katukuvassa ihan reilusti. Tämä ei tosin ole mikään geishojen hattu vaan lähinnä tavalliset duunarit, puistotyöntekijät, katukauppiaat ja muut ulkona työskentelevät tavalliset kansalaiset pitävät näitä. Suojaa hyvin auringolta. Tunnen oloni niin taiwanilaiseksi. Voisin vaikka huomenna lähteä ihan silkasta olemisen ilosta yötorille taistelemaan itselleni sanan säilää heilutellen alennusta muutamasta buddhan päästä (hedelmiä).

Huomenna ensimmäinen adventti käynnistää joulun odotuksen. Suomessa se kuusenoksien ja glögin tuoksun luoma mieliala on jo varmaan vallannut sydämiä, mutta täällä minä ainakin olen vielä ihan kesätunnelmissa. Heiskasten kanssa veisattiin tänään pienessä adventtihetkessä Hoosiannaa ja Tiellä ken vaeltaa ja vasta siinä aloin saada jotain muistikuvia joulun tunnelmista. On se vaan niin kumma olla näin kaukana, mutta taitaapa välimatka myös korostaa joulun syvintä olemusta. Jeesus on sama Vapahtaja nyt ja aina, täällä ja missä vain. Iloista ensimmäistä adventtia siis ystävät rakkaat ja piparit maukkaat!

Nyt sytytämme kynttilän,

se liekkiin leimahtaa.

Me odotamme Jeesusta

seimessä nukkuvaa.

Keittiössä suhisee

Joskus onnistuu, aina ei. Leipurintaitoni ovat ilmeisesti tällä hetkellä tasolla pullat, visuaalisesti kelpoon mustikkapiirakkaan on vielä matkaa. Harjoittelu jatkuu...

Huomenna on viimeinen kielikoulupäiväni. Kolmen kuukauden kurssilla opitun kermaa on ehdottomasti Jaakko kulta -rallatus kiinaksi. Suomennos aiheuttaa minussa suurta hilpeyttä eli täältä pesee:

"Kaksi tiikeriä, kaksi tiikeriä,

juoksevat lujaa, juoksevat lujaa.

Toisella ei ole silmää, toisella ei ole häntää.

Hyvin outoja, hyvin outoja."

Toivotan hyvää syntymäpäivää ystävälleni Minnalle. 20 vuotta on suomalaisen laulaja Pepe Willbergin kolmas studioalbumi. Se julkaistiin vuonna 1984.

Syökää pullaa ja maitoa. Maito on muuten yksi niistä hyvin harvoista asioista mitkä ovat täällä kalliimpia kuin Suomessa. Ostin tänään litran hintaan 84 NT$ eli reilut kaksi euroa upposi siihen lystiin, mutta mitäpä en maksaisi tuosta jumalten juomasta. Kansainvälistä maitopäivää vietetään muuten 1. kesäkuuta. Ja tiesittekö että suomalaiset juovat maitoa seitsemämmeksi eniten koko maailmassa? Nyt tiedätte.

Maratoneja

Elämä Formosalla pyörii hyvää vauhtia eteenpäin. Pinolan pariskunta ilostutti kotomme eloa muutaman päivän vierailulla. Vierashuoneiden puutteessa minä lähdin naapurihuoneeseen evakkoon, ja saimme Sintsan ja Ilen kanssa nauttia viikonlopun mukavan tiiviistä tunnelmasta siskonpedillä. Oli myös oikein hauskaa jutustella suomea ja tutustua näihin iloisiin vanhoihin lähetteihin. Ikä tuo viisautta - sitä odotellessa.

Lauantaista maanantaihin koin kolme erilaista maratonia, joista tahdon jakaa kanssanne pienen palan. Ensimmäinen oli lauantain lähes kuuden ja puolen tunnin seikkailu Taipein metroverkostossa. Huomasin pian maahan tultuani että metrolla matkustaessa laskutetaan matkasta vasta tunneleista poistuttaessa (seikka lienee kaikille vähänkin enemmän suurkaupunkeja nähneille itsestäänselvyys, mutta tamperelainen hämmästelee tätäkin). Päätin siis kokeilla kiertää kaikki kaupungin metrolinjat ja -pysäkit yhdellä kertaa. Linjoja on yhteensä yhdeksän ja pysäkkejä 89. Osa raiteista kulkee maan pinnalla, joten matkaan sisältyi onneksi myös pieniä ulkoilmahetkiä. Täällä metrot pidetään hyvin siisteinä, ja siivoajien ja vahtien määrä tuntuu käsittämättömältä. Puhtautta edistää myös syömis- ja juomiskielto metrossa ja laitureilla. Seikkailu tarkoitti siis myös pientä paastoa.

Oli yllättävän mielenkiintoista käppäillä laitureilla, seisoskella iltapäiväruuhkan keskellä täpötäydessä vaunussa, istua tyhjässä metrossa päätepysäkillä ja katsella kanssamatkustajia. Metrossa voi tehdä paljon asioita. Monilla on iPadit sylissä, ja niistä voi olan yli kurkkien bongailla leffoja, sarjakuvia, pelejä ja karakteerien ryöppyjä. Naiset saattavat käyttää koko matkansa meikkaamiseen. Lapset käyttäytyvät pääosin hillitysti, mutta joskus villeimpien tapausten näkee kieppuvan tankojen ympäri kunnes äiti saapuu pistämään penskat jälleen kuriin ja järjestykseen. Matkustin myös yhden herran kanssa, joka koko matkan höpisi itsekseen jotain lukemia ja asemien nimiä (huomatkaa kiinan taitojeni huima kehitys, minä todella ymmärsin hieman siitä puheesta), heilutteli käsiään ja piirteli sormella oveen. Omituisesti käyttäytyviä ihmisiä näkee täällä aika harvoin, joten hän oli oikein tervetullut matkaseura. Koin myös tilanteen, jossa metro pysähtyi asemalla väärään kohtaan ja joutui ottamaan vähän takapakkia. Tuokin systeemi on aina inhimillisten tekijöiden vaikutusten alainen.

Koko sokkelon kierrettyäni palasin lähtö- eli kotiasemalleni ja yritin tulla porteista ulos, mutta kone ei hyväksynyt korttiani. Ei mitenkään yllättävää. Menin tiskiltä kysymään neuvoa ja tarkastajanainen tutki tietokoneeltaan korttini tiedot. Hän ei ollut uskoa silmiään ja kysyi pariin kertaan että todellako olin viettänyt oli kuusi tuntia putkeen metrossa. Hämmästelyn jälkeen hän totesi matkani hinnaksi 20NT$ eli n. 50 senttiä. En valittanut.

Toinen maratoni tuli vastaan seuraavana päivänä eli pyhänä Xinzhuanin kirkossa. Lähdimme Pinoloiden ja matkaseuransa Leilan kanssa kirkkoon taiwaninkieliseen jumalanpalvelukseen puoli yhdeksältä, koska he osaavat paremmin taiwania kuin kiinaa. Sellainen järjestetään täällä useissa kirkoissa ennen normaalia kiinankielistä kymppimessua. Olin vähän pihalla aamusta, joten hyppäsin vain tyynesti auton kyytiin. Kirkolla kuulimmekin että jumalanpalvelus olikin jostain syystä kiinaksi. Jäimme kuitenkin paikalle. Täällä saarnat kestävät tavallisesti neljästäkymmenestä minuutista tuntiin. Alkuun tämä kiinan vyöry, josta en ymmärtänyt sanaakaan, tuntui aika haasteelta, mutta viikoittainen harjoittelu on ollut hyvää siedätyshoitoa varsinkin kun joku yleensä tulkkaa minulle pääkohtia. Ja nykyäänhän ymmärrän jo itsekin jotain.

Kymmenen maissa palveluksen loputtua Tuikku saapui Annin kanssa paikalle ja pienen sananvaihdon jälkeen päätettiin jäädä vielä siihen kiinankieliseen tavalliseen jumalanpalvelukseen samaan kirkkoon. Kuulimme siis saman saarnan kahdesti ja pönötimme kohtalaisen kovilla penkeillä putkeen reilut kolme tuntia. Hereillä pysyminen oli ajoittain pieni haaste, mutta selvisin voittajana. Knoppitietona voin kertoa sellaisen, että tällä ei yleensä tarjota ehtoollista kuin korkeentaan kerran kuussa johtuen ilmeisesti pappien vähäisestä määrästä. Sunnuntaiaamu kului siis pitkään ja hartaasti, ja tarjosi paljon aikaa rauhoittumiseen ja rukoiluun. Elkäähän te siellä Suomessa valitelko, jos messu joskus venähtää yli tunnin mittaiseksi. Minne tässä valmiissa maailmassa olisi kiire?

Kolmas maratoni on kerrottuna ehkä tylsin, mutta sisällöltään lähimpänä sanan alkuperäistä sisältöä. Maanantaina vetäisin kielikoulun jälkeen lenkkitossut alleni ja pistelin joenrantaan nauttimaan lähes aurinkoisesta säästä. Huomaamatta vetäisinkin elämäni tähän mennessä pisimmän lenkin eli suunnilleen 12 kilometriä. Asfalttitiellä juostessa tuli ikävä Suomen kinttupolkuja, mutta muuten matka taittui yllättävän sukkelaan. Ajat jätän kertomatta, mutta kaltaiselleni epäsäännölliselle hölkkärille noin pitkä matka tuntui saavutukselta. Huvittavaa oli jälleen huomata taiwanilaisten mateluvauhti urheilun suhteen: minä todella hölkkäsin muutaman pyöräilijän ohi.

Tällaisia kokemuksia. Taiwan on monipuolinen maa eli kelpaa minulle. Ai niin, olihan minulla vielä eilenkin yksi maratoni. Pohjoisen seurakuntien työntekijäkokous aiheutti soppalounaineen, kahvituksineen ja kymmenine vieraineen villa Heiskasilla ennennäkemättömän tiskivuoren. Au pair pisti kaikki voimansa kehiin, mutta tunnin uurastuksen ja kuivaustilan loppumisen jälkeen jouduin kutsumaan urhoollisen isännän apuun kuivariksi. Puolellatoista tunnilla selvittiin, mutta ai että oli sormet ryppyiset sen jälkeen.

Kohta syöksyn leikkien ihmeelliseen maailmaan hoidokkini kanssa ja muutaman tunnin päästä Taipein Sinfoniaorkesterin sulosävelten pariin. Taidan olla tulossa vanhaksi kun ihan vapaaehtoisesti ostan itselleni lipun klassiseen konserttiin. Tai sitten opin vaan olemaan vähemmän suppee. Kivaa Ismon nimipäivää kaikille!

Juttua ja harakan huttua

Viikonlopusta toipuminen on jokseenkin suoritettu ja arjen elo ottanut hellään syleilyynsä. Jos nyt hellästä voi puhua, hoidokkiviikarini kun osaa käyttää kättä pidempää väittelytilanteissa. Jotain tarinointia lupasin kuitenkin vielä leiristä tarjoilla, joten tässä pari parhaiten mieleen porautunutta tapausta. Kuvat kertovat kuitenkin paremmin kuin tuhat sanaa.

Koko viikonlopun todella satoi. Perjantaina pimeän jo laskeuduttua bussimme huristeli jonnekin vuorten ja viidakon sekaan. Pieni jännitys kihisi mielessä kun ulkona oli välistä kosteutta niin reilusti että ajo vaikutti jo aika mahdottomalta. Yhdessä vaiheessa pysähdyimme rinteeseen odottamaan toista bussia ja tuijotimme ikkunoista ajotien reunalla vinhasti kuohuvaa virtaa, jonka ei olisi kuulunut siinä solista. Kaupunkilaistyttöjä katsellessa pelotti hieman että mitenhän tuolla luonnossa selvitään ja kuinka moni (tai edes kuinka monen äiti) on muistanut pakata sadevaatteet ja vaihtosukat mukaan...

Leiripaikka yllätti monella tavalla positiivisesti. Luonto ympärillä oli huikaisevan kaunista, ja keskuksen rakennelmat oli upotettu maisemaan aika ovelasti. Olin etukäteen vähän huolissani, että millaiseen luksuskeskukseen sitä oikein päädytään. Olenhan Suomessa partiossa tottunut sähköttömyyteen, puuvessoihin ja kaivosta haettavaan veteen, ja mielestäni juuri sellaista yksinkertaisuutta partion tuleekin tarjota, että opitaan selviytymään luonnon kanssa. Ihan näin alkeellisiin oloihin ei päästy, ja olihan se tuossa kelissä jopa minunkin mielestäni onni. Silti ötökät teltan katossa ja kunnollisten sisävessojen puute toivat allekirjoittaneelle kodikkaan tunteen.

Ohjelmassa oli kuvissa vilahtelevia villejä aktiviteetteja köysien kanssa, oivia ruokia, iltaohjelmia, nuotiontekoa, s'moresseja eli kahden keksin välissä nautittavia vaahtokarkkeja suklaan kera (niin makeaa, niin hyvää) ja minun osaltani myös vähän tyttöjen kaitsemista. Lisäkseni paikalla oli vajaa kymmenen äitiä ja Lisa West, todellinen amerikkalainen vanha partiokettu. Taiwanilaisten äitien holhoava tyyli tuntui välillä käsittämättömältä. He hoivasivat lapsukaisiaan, söivät lellikkiensä nirsoillessa jääneet ruuat ja siivoilivat jälkiä. Juuri oma-aloitteisuuteenhan partion pitäisi rohkaista, tässä maassa varsinkin. Totuus on kuitenkin se, ettei tätä toimintaa voitaisi johtajapulan vuoksi pyörittää ilman näitä aktiivisia äitejä. Puolensa ja puolensa.

Erikoinen hetki tuli vastaan lauantaipäivänä päivälliskeittoa valmistaessamme. Talo tarjosi ruuat, mutta tämän keiton saivat tytöt tehdä noin niinkuin harjoitusmielessä. Missio oli siis vain pilkkoa ainekset ja sytyttää retkikeitin. Ällistyksekseni melkein kukaan pöytäni tytöistä ei ollut koskaan pilkkonut ruoka-aineksia. Porkkanan leikkeleminen oli siis kymmenvuotiaille yksi leirin todellisista haasteista. Taiwanilaiset äidit kun eivät perinteisesti päästä lapsiaan keittiön puolelle. Lasten tehtävä on opiskella ja kotityöt opetellaan usein vasta yliopiston jälkeen. Toisessa pöydässä pari tyttöä hämmästeli että tältäkö todella näyttää raaka pekoni...

Niin, leiri oli täynnä maukkaita kokemuksia ja opin paljon taiwanin luonnosta, partiosta ja ihmisistä. Tutustuin myös Camp Taiwanin työntekijöihin ja olipa vähän puhetta tulevien vuosien kesätyöpaikoista siellä. Saatanpa siis joku kesä vielä palata niihin maisemiin. Luoja näyttää...

Sitten vielä tämän leirin ulkopuolelta eräs hauska kokemus kuvineen. Olimme pari viikkoa sitten käymässä yksillä Heiskasten tutuilla. Heillä oli ja on oletettavasti edelleen undulaatti, joka lentelee asunnossa vapaana. Visiitin alkupuolella pieni tirppa lennähti niskaani ja tepasteli siellä pitkän aikaa olalta toiselle. Hauska otus. Siipiveikko yllätti uudemman kerran ruvetessaan yhtäkkiä puhumaan! Sanoja en kyllä aivan erottanut, olikohan se sitten kiinaa. Perhe kyllä väitti ettei lintu puhu, mutta korvani juuressa kukerrellessaan se kertoi minulle varmasti elämäntarinaansa.

Tänään olen majaillut Taiwanilla 99 päivää. Aika kulkee varsin haipakkaan! Huomenna olisi kai siis syytä juhlaan vaikken ole mitään suunnitelmia tehnyt. Kenties vetelen pari lautasellista stinky tofua naamaan, ammuskelen yötorin pelipaikassa itselleni päävoittonallen ja katselen kaupungin valojen syttymistä 101:n huipulta. Tai sitten en. Raportoin, jos tapahtuma ylittää matalan uutiskynnykseni.

Formosa toivottaa hyvää yötä ja kauniita unia jokaiselle pömppömahalle, rillirouskulle ja kurapyllylle.

Partioleiri osa kuvat

Hellurei sivistys! Palasin tänään villistä viikonloppuelostani eli vuoristosta partioleiriltä. Tiedottomille tiedoksi että puuhailen täällä vapaa-aikanani amerikkalaiseen tyylin pyörivän partiotoiminnan parissa. Johdan parin äidin kanssa viidentoista kymmenvuotiaan tytön vartiota joka toinen tiistai. Jengi on kansainvälistä ja kielenä toimii pääosin englanti. Kivaa puuhaa, tyttöjen energia on tarttuvaa laatua.

Tänä viikonloppuna päästiin kerran vuodessa järjestettävälle koko viikonlopun partioleirille vuoristoon Camp Taiwan -nimiselle leirintäalueelle. Viikonlopussa riittäisi raportoitavaa kokonaisen päivän urakaksi asti, mutta koska täällä on jo siirrytty maanantain puolelle ja huominen koulupäivä odottelee uusine kirjoineen (miettikää, 250 sivua kiinaa taltutettu!) tyydyn nyt vain pistämään tänne muutaman kuvan koetusta. Myöhemmin seuraa hiukan lisää sanoja ja ehkä muutama kuva silloinkin.

 Näillä kamppeilla lähdettiin matkaan. Kumpparit vielä puuttuu kuvasta ja vatsan päällä takin suojissa matkustellut kamera. Ilmankosteus ei ollut sen lempparilukemissa...

Retkiaamupala, jota oli hyvä mättää useampikin annos. Kuva näyttää todellisuutta karumman kuvan tästä nannasta ja siitä puuttuvat vielä suklaakastikkeella kuorrutetut pannukakut, höyryävä kahvikuppi, tuoremehut, makkarat ja tuoreet mandariiniviipaleet. Tämäkö eräelämää?

Palmun alla on hyvä harjoitella sankarin elkeitä.

Opetustuokio meneillään.

 Tytöt pääsi kiipeilemään...

 ...ja lopulta myös nuori aikuinen!

 Noin monta tyttöä tarvittiin minun ylös hinaamiseeni. Kyllä nolotti holtiton aamupalan hotkiminen. Vauhdin hurma sai onneksi maalliset murheet unohtumaan ja vatsanpohjan laulamaan.

Tämä vaati ujoilta tytöiltä uskallusta mutta ilmeisesti kannatti.

 

 Hyvä ohjeistus, vähemmän haavereita.

 Pilven sisällä vaeltelu ei ollut hassumpaa.

 Rankan köydenvetourakan jälkeenkin löytyi vielä paukkuja tällaisiin loikkiin. Sankaritytöt.

 Nuotion sytyttämistä treenailtiin jäätelötikkujen kanssa.

 Vessakatoksen raoista loisti valoa mustaan ja märkään yöhön.

 Minun ja kahden johtajatoverini asumus. Sängyt ja puulattia teltassa tuntuivat melkoisilta ylellisyyksiltä.

 Koko viikonlopun yhtämittainen sadesää esti tuohon torniin kipuamisen. Vähän jäi kutkuttelemaan, täytynee palata kokeilemaan onnea vielä uudemman kerran...

 Kaupunkilaistyttöjen asustus oli varsin kirjavaa. Yksi kulki koko viikonlopun minishortseissa ja toisella oli vain yhdet lenkkarit mukana. Sadeviitat taisivat lopulta löytyä kaikkien päältä. Harmi vaan etteivät ne vedä vertoja Rukan sadetakille tai omalle corelleni. Hymy säilyi mukana kosteudesta huolimatta.

 Zip Lineen kipuaminen oli kivaa puuhaa.

 Alasmeno vielä kivempaa.

 Rennon ohjaajan Jojon kanssa tässä laittelemme meikäläistä liukukuntoon. Valjaat tiukalle ja menoks!

 Ilman käsiä, ilman järkeä.

 

Kotitelttamme, kaunis ja kostea asumus. Lähtiessä riisuimme talon tarjoamat tyynyt tyynyliinoista ja huomasimme nukkuneemme kauniiden homeläikkien päällä. Kosketus luontoon oli läheisempää kuin olimme kuvitelleetkaan.

Viidakon, kosken, vuorten ja sumun keskellä oli hyvä ladata luontoakkuja kaupunkiarkea varten.

Tyttöjen riemu oli parasta palkintoa. Sade ei partiolaista pelota.

Näiden kuvien myötä ja noin muutenkin iloista, täällä jo eilistä, isänpäivää isille ja isänmielisille. Taiwanin isäni eli Jonten kunniaksi  tai ihan vaan omaksi riemukseni vetelin thaimaalaisessa ravintolassa ruokalista tulisimman annoksen. Kyyneleet silmissä ja kieli karrella on ihana olla, eikö? Vatsanväänteistä yötä kohti hyvillä mielin, adios!

Ilo pidentää ikää, suru aiheuttaa sairauksia - kiinalainen sananlasku

On aika siirtyä takaisin todellisten taiwanilaisten jekkujen raportointiin ettei kukaan vahingossakaan luule minun riutuvan isänmaaikävästä ja itseni ilta toisensa perään uneen itkevän. Näinhän asia ei suinkaan ole, vaan elämäni on mitä ihmeellisintä, ja minä todella nautin tästä kaikesta uudesta ja erilaisesta. Siskoni kyllä jakoi aatoksia omasta viime vuoden ulkomaanasustelustaan osuvasti toteamalla, että pidemmän aikaa kaukomailla asustellessa myös kaikki uuden kulttuurin ihmeet pakostakin arkistuvat ja pian niitä katselee kuin aivan tavallista huoltoasemaa kolmostien varrella. Luonnollisestihan se helpottaa elämää ettei jatkuvasti tarvitse keräillä leukaansa asfaltilta, mutta on myös tietoisesti pidettävä itsensä hereillä saadakseen mahdollisimman paljon irti kokemastaan.

  Viime lauantaina lähdin pyöräseikkailulle Taipein keskustaan. Otin kyllä kartan reppuun, mutta suurimman osan ajasta poljin vain liikenteen mukana kääntyillen minne mieli teki vailla tietoa sijainnistani. Tällä menetelmällä sain tuijoteltua enemmän ympäristöäni kuin karttaa ja törmäsin moneen jännään kohteeseen. Hua Jiang -siltaa polkiessani pysähdyin nappaamaan yllä olevan kuvan. Pilvenpiirtäjät, Taipein lentokentälle laskeutuva jumbojetti, tuplakympin päivän jäljiltä liehumaan jäänyt lippu ja taustalla pilviverhoon kohoavat vuoret muodostavat paljon päivittäisestä näkymästä kaupungin vilskeen keskellä. Ihmisen kädenjälki näkyy vahvasti kaikkialla ja se on Tampereen laitamilla kasvaneelle välillä henkisesti vähän ahdistavaa, mutta kun tajuaa katsoa vähän pidemmälle näkee kaikkia ihmisen tekeleitä paljon mahtavammat vuoret. Niitä katsellessa tajuan aina kuinka mitättömiksi meidän luomuksemme aina jäävät sen rinnalla mitä kaiken Luoja on tehnyt ja yhä tekee kaikkialla maailmassa. Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka ihminen tai mikään ihmisen tekele voisi koskaan olla meitä vastaan tai estää Hänen hyviä suunnitelmiaan? Roomalaiskirjeestä voi lukea vastauksen.

Polkiessa vastaan tuli Longshan temppeli. Samannimisen metropysäkin ohi huristelen päivittäin kielikouluun matkatessa, joten päätin poiketa tutkimaan mikä meno tässä pytingissä on. En ole vielä tällä reissulla vieraillut yhdessäkään temppelissä enkä ylipäätään ole kovin innostunut noihin palvontapaikkoihin poikkeamaan, mutta koin tärkeäksi nähdä tosielämässä sitä uskonnollisuutta, jota suurin osa taiwanilaisista tunnustaa.

Longshan temppelissä palvotaan niin buddhalaisia, taolaisia kuin paikallisten kansanuskontojen jumalia kuten hyvin suosittua meren jumalatar Matsua. Hassultahan tuo tuntuu että kaikkia kumarrellaan sulassa sovussa saman katon alla, mutta kiinalaiseen uskonnollisuuteen kuuluu vahvasti suvaitsevaisuus ja monijumalaisuus. Tämä toisaalta aiheuttaa myös sen, että uskonnosta on täällä huomattavasti helpompi jutella kuin esimerkiksi Euroopassa. Metrossa tuntemattoman kanssa turistessa voi aivan rauhassa kysellä toisen vakaumuksesta ja samalla kertoa omastaan. Olen saanut huimia keskusteluja aikaan niin kielikoulukavereideni kuin satunnausten vastaantulleiden kanssa ja se on hienoa se!

Temppeli oli viikonlopun vuoksi täynnä touhua. Ihmiset kiikuttivat erilaisia ruokia (niin tuoreita kuin kaupasta ostettuja keksipakettejakin) tarjottimilla jumalten kuvien edessä nököttäville pöydille. Melkein kaikilla oli käsissä suitsukkeita ja niiden kanssa kumarreltiin jumalia ja tikkuja tökittiin uhriruokiin ja suitsutusastioihin. Kaikkialla leijuvan kevyen savun seassa kuului tasaista kolinaa, kun muutamat heittelivät punaisia ennustuspalikoita jumalten edessä selvittääkseen korkeimpien voimien tahtoa omien kysymystensä ja ongelmiensa ratkomiseksi. Muutama buddhalainen munkki istui keksittyneessä rukousasennossa ihmishälinän keskellä. Luultavasti taolainen pappi luki ääneen jotain kirjoituksia ja pieni turistiryhmä vaelteli palvojien seassa. Jokin aika sitten olisin varmasti ollut kaikesta tästä vieraiden jumalien palvonnan paljoudesta hämilläni ja ahdistunut, mutta Taiwanissa ollessani olen saanut opetella luottamaan siihen, ettei mikään vieras tai henkimaailman tuotos voi minua satuttaa niin kauan kuin Jeesus asuu sydämessäni. Hän varjelee minua aivan yhtä varmasti liikenteessä, nukkuessa, merellä kuin temppeleissä. Palvojien keskellä kävellessäni sain vain rukoilla, että heistäkin mahdollisimman moni voisi löytää tien, totuuden ja elämän.

Taiwanilaiset ovat äärimmäisen ahkeraa ja yrittelijästä kansaa. Paikallinen ystäväni kertoi, että viikonloppujen ja kansallisten vapaapäivien lisäksi työntekijät saavat täällä vuodessa seitsemän lomapäivää. Että terveisiä vaan Suomen kansankynttilöille ja muille melkien kolmen kuukauden kesälomia pitäville! Koska pienen maan väkiluku on reilu 23 miljoonaa eikä ahkera taiwanilainen suostu työttömäksi on täällä lukematon määrä ties minkälaisia kaupustelijoita, roskankerääjiä, kolmen ruudun parkkipaikanpitäjiä, ovenavaajia, kärrykatukeittiön kokkeja, siivoojia ja hedelmänmyyjiä. Palkat eivät päätä huimaa ja työajat ovat usein länsimaiden mittapuulla suoraan pebasta, mutta eipä ainakaan tarvitse olla kerjuulla. Tätä ilmiötä ilmaisee äskeisen kuvan nainen, joka myi temppelin edessä pieniä kukkia jumalille uhrattavaksi. Muutaman metrin päässä istui myös mies, jolla oli edessään ison verkon alla valtava parvi eläviä lintuja! Niitä ei sentään ollut tarkotettu uhreiksi vaan ihmisille kotiin häkkeihin, mutta verkossa pyristelevien siipiveikkojen kohtelu ei ainakaan minulta saanut ostohaluja heräämään. Eläinaktivisteilla riittäisi täällä työsarkaa.

Pyöräni sujahteli Taipein päärautatieaseman ohi lentokentän nurkille, sieltä katukeittiön nuudeleiden kautta puistoon kirjettä kirjoittamaan ja joenvartta pitkin auringon laskiessa takaisin kotitalon pihan pikkuisten palmujen huminaan. Liikennekäyttäytymiseni alkaa pelottavasti vaikuttaa paikallisten menoa, mutta vaaratilanteista selvisin koko päivän muutamilla tiukilla mutkilla, äkkijarrutuksilla ja kohteliailla päännyökäytyksillä. Paljon tuli nähtyä, mistä ei tässä jännetuppitulehduksen vaarassa jaksa enää raportoida, mutta hauskaa oli! Yhtä jaksan täällä aina kauhistella, nimittäin noita kuvan tietyöhuomioukkoja/-akkoja. Ne heiluttelevat käsiään rytmikkäästi varoittaen tulevista vaaroista. Hyvähän tuo on, mutta en voi käsittää miksi niille pitää tehdä tuollaiset aidon oloiset kasvot! Tuollainen kun tulee vastaan illan hämärtyessä kadulla niin luulen sitä aina eläväksi, ja pelästyn huomatessani erehdykseni. Jotenkin minua vain karmii tuollainen jäykkäkasvoinen nukke työvaatteet päällä. Okei, tämä nyt ei varmaan ollut mikään kovin tarpeellinen tiedonjyvä kellekään, mutta tulipahan annettua yksi aprillipilan aihe keljuimmille kavereilleni.

Viettäkää viehkeää viikonloppua ja muistakaa sunnuntain Svenska dagen. Minä siirryn mutustelemaan myöhäisillan herkkuani passionhedelmää ja lueskelemaan ihanaa sota-ajan romantiikkaa pursuilevaa opusta Huomenna sinä saavut - rintamakirjeitä rakastetulle. Hyvää yötä, Jeesus myötä, älkääkä unohtako lähetystyötä!

Heja, Sverige!

Näin siinä sitten kävi. Lähdin maailman ääriin kokemaan suuria ihmeitä kiinalaisten kujeiden keskellä, ja mistä löydänkään itseni: naapurimaan lihapatojen ääreltä. Suuryritys Ikea on saanut myös täältä Taiwanista oivan jalansijan ja nykyään lähes jokainen taiwanilainenkin tuntuu tietävän ainakin yhden ruotsalaisen ruuan, lihapullat. Taipein yksikkö sijaitsee lähellä kotiamme joen tuolla puolen. Poikkesimme sijoitusperheeni (millä tätä nyt kutsuisi) kanssa  tänään nauttimaan päivällistä sinikeltaisten seinien sisälle. Huvittavinta käynnissä oli se etten ollut koskaan aiemmin Ikeassa käynyt. Tulipa sekin ensikokemus saatua yllättävällä puolella tellusta.

Tietenkin päädyin popsimaan noita kuuluisuutta niittäneitä pulleroita. Maittoivathan ne, vaikka kyllä kotona tehdyt (rehellisyyden nimissä täytyy kyllä pohtia onkohan meillä todellisuudessa koskaan ihan itse tehty lihapullia) maistuvat vähintäänkin yhtä maukkailta. Persilja, sinappi ja puolukkahillo, josta en perinteisesti ole lainkaan pitänyt, saivat yllättäen melkein vedet silmiin tuodessaan ihmeellisellä voimalla muistoja pohjolasta (ja Muistoja Pohjolasta) mieleen. Voi Suomi, olet maailmanmatkaajan kaipuun ehdoton vakilähde!

Päivällisellä piti kai vain käydä, mutta lopulta matkaan tarttui myös mm. ruisleipää, kynttilöitä, verhot, kirjahylly, lyhty, kuusenoksia, snöreä (naminaminami) ja ties mitä tilpehööriä. Onneksi en ollut ainoa maksaja. Vaikka noin ylipäätään en ole mikään sisustuksen ihmelapsi enkä menetä hermojani vaikkei tapetti aina stemmaisi täydellisesti maton tupsuihin, Ikean tuotteiden yksinkertainen tyylikkyys ja siisti arkisuus tekivät minuun vaikutuksen. Suomessa en ole tällaista kiintymystä havainnut, mutta taiwanilainen tyyli sisustaa on hyvin leväperäinen, ja suorastaan karmivia värimaailmoja tulee päivittäin vastaan niin ihmisten kodeissa, ravintoloissa kuin melkein missä tahansa. Siksi kai oli niin levollista katsella hetki skandinaavisen tuttua ja turvallista väri- ja muotokieltä.

Ja vihdoin ensimmäinen suomen kielen löytöni! Laadulla on hintansa.

Tämän tekstin myötä en suinkaan halua kannustaa ketään ylimääräiselle shoppailureissulle Ikeaan, sillä keskivertosuomalaisen kaapeista kyllä löytyy ihan tarpeeksi roinaa ja rompetta ilmankin, eikä tuokaan tavarataivas taida aina pyörittää kaikkein reiluinta bisnestä. Kirppari, kierrätyskeskus ja mummolan kaapit ovat paljon luontoystävällisempiä kohteita. Halusin vain jakaa hieman sitä ihastuksen ja kaipauksen tunnelmaa, mitä tutut asiat kaukana kotoa tuovat mieleen. Siispä, suosi suomalaista unohtamatta muun maailman anteja ja tarpeita.

Koska alan hiljalleen taitaa kiinaa paremmin kuin toista kotimaista, en edes yritä yltää otsikkoa kummempiin svenska-suorituksiin. Siis äidinkielen sanoin iloista ja siunattua päivää itse kullekin säädylle!