Lähtö lähenee, laiskuus vähenee. Näinkö? Ei ainakaan tämän blogin osalta. Luotan teihin, rakkaat lukijat - osaattehan armahtaa maailmanmatkaajaanne, joka niin kovin mielellään viettäisi suurimman osan sormien välistä valuvasta ajastaan ennemmin baanalla kuin läppärin äärellä?
Suurin ongelmani onkin, yllättävää kyllä, mistä kirjoittaisin. Olen viimeisten kymmenen päivän ajan tehnyt lähinnä kahta asiaa: töitä ja kavereiden kanssa hengailua. Outoako? Eikö näitä viimeisiä hetkiä upeassa maassa pitäisi viettää ennen kaikkea seikkaillen ja kokien uusia juttuja? Minun mielestäni ei välttämättä. Olen näiden kuukausien aikana saanut jo kokea niin paljon ihmeellistä etten koe välttämätöntä tarvetta hypätä benji-hyppyä, leikkiä villiapinoiden kanssa tai osallistua aboriginaaliheimon aikuistumisriittiin (vaikka kaikki edellämainuttu minua suuresti houkutteleekin). Tiedän kuitenkin että täällä muodostuneet ihmissuhteet ja ystävyydet ovat tietyllä tapaa paljon antoisempia kuin mitkään seikkailut. Kun vielä aikaa on, haluan vaalia niitä. Töitä taas en voi jättää tekemättä, mutta niistä ei tarvitsekaan enää huolehtia - viimeinen työpäiväni loppui jo seitsemän tuntia sitten!
Ainoa miniseikkailu suoritettiin melko epäamerikkalaisen amerikkalaisen ystäväni Samanthan kanssa lauantaina. Epäamerikkalainen hän on lähinnä siksi että ymmärrän hänen puhettaan suorastaan hyvin, hän ei juo Coca-Colaa eikä hän pidä Amerikkaa maailman napana. Stereotypiota, kenellä? Astelimme kolisevaan paikallisjunaan ja kolistelimme tunnin verran koilliseen satamakaupunkiin nimeltä Keelung. Tavoitteenamme oli mennä katselemaan merta ja niin tassuttelimme asemalta satama-allasta seuraten kohti merta. Lopputuloksena oli kävelyä satama-alueen korkean muurin viertä auringonlaskuun asti ja kapea vilkaisu parista muurin aukosta jonnekin meren näköiselle kaistaleelle. Vai oliko sekin vain satama-allasta? Opimme sentään matkalla että Ranska ja Kiina ovat joskus 1800-luvulla olleet sodassa keskenään ja Keelungista löytyy Taiwanissa kaatuneiden ranskalaisten sotilaiden pieni muistolehto. Triste!
Viimeinen työviikko oli kultaa. Rakas lapsoseni, hoidokkini, riiviöni ja päivänpaisteeni tarjoili jälleen energiaansa monin tavoin, ja nyt sain myös itseni irroittelemaan kiitettävästi. Rakensimme lapsuuteni unelmien majan olohuoneeseen, pyöräilimme kauas kauas isoon leikkipuistoon, joimme kahvilassa valtavan mangosmoothien (jonka toinen meistä läikytti osittain lattialle - arvaatteko kumpi?), pelasimme kierroksittain Muumi-aliasta ja potkimme palloa vesisateessa. Ehkä paras juttu oli viimeisenä aurinkoisena päivänä kun lähdimme joenrannan puistoon lennättämään juuri hankkimaani leijaa. Mieti hetki milloin olet itse viimeksi lennättänyt leijaa. Aivan, ihan liian kauan sitten. Eikö teekin mieli heti rynnätä tuuliselle kukkulalle ja päästää väpättävä kangastilkku ilmavirtojen vietäväksi? Miksi aikuiset eivät lennätä leijaa useammin? Kyseisen kappaleen jätän tenavalleni iloksi ja muistoksi, mutta muistelisin Suomen vintiltämme löytyvän parikin leijanroikaletta. Tiedätte siis mistä puuhista minut löytää tulevina tuulipäivinä. Tervetuloa seuraan!
Viiden vuorokauden ennuste. Vuorokauden päästä torkun bussissa matkalla kohti vuoristoa ja auringonnousua. Kahden vuorokauden päästä palailen viimeisestä illastani Aromassa. Kolmen vuorokauden päästä punnitsen matkalaukkuani huolen rypyt otsallani. Neljän vuorokauden päästä dallailen Pekingin terminaaleissa. Viiden vuorokauden päästä käperryn kotisohvan nurkkaan ja koitan saada yhdeksän kuukauden postit selattua. Ehkä näin tai sitten ei. Kerron kuinka käy.
Päivän Sana: "Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän."
Arvaa kuka sanoi näin. a. Obama, b. Nuuskamuikkunen c. Jeesus
Onnea voittajille.
Kiitos taas kirjoituksesta. Nyt rivien ja kirjainten välistä tihkuu suloisesti lähdön haikeus. Mutta sinulla on Taiwan ja kaikki koettu mukanasi jatkossa. Ja tiedän aika monta, meidän kommentoijien lisäksikin, jotka ovat nyt hullun iloisia odottajia. Sinun odottajiasi. Yksi onnellisin, kyyneliin asti, on tämän kirjoittaja. Äitisi
VastaaPoista