Au pairin autuas arki

Pyhäpäivän iltapäivään laskeutuessa on hyvä pistää muutama aatos verkkoon jakoon Paratiisi Oskarin laulellessa luureissa elämän leppoisista puolista. Tietyllä huolettomalla kaiholla on mukava myös miettiä Suomen syyskuuta. Itselle se on perinteisesti tarkoittanut kalenterimerkintöjen ilmestymisen kiihtymistä, läksypinojen ja tiukkojen tavoitteiden kanssa painiskelua, villapaitojen etsiskelyä kaapeista, liian kevyestä vaatetuksesta seuraavaa nuhaa ja pärskintää sekä rapisevien lehtimerten halki kahlaamista ja huumaavaa tuoksua metsäpoluilla tallustellessa. Moni juttu on nyt toisin. Luonto (tai sen miljoonakaupungissa selvinneet sitkeimmät rippeet) puhkuu edelleen vihreyttä, keskipäivän kuumuus kellistää vieläkin päiväunille, kalenteri ei täytykään vanhaan tapaan vaan lojuu pääasiassa kaapissa muistuttamassa vain muutamista syntymäpäivistä ja jostain viisumin uusimisesta ja koulukaan ei stressaa, kun saa keskittyä vain yhteen aineeseen. Ei oikein kannata elää muuten kuin päivä kerrallaan arjen puuhia puuhaillen. Tällainen lunki elämä on minulle uutta, kuten minut tunteva lähipiirini voi todistaa, ja ihmeellistä. Sopu sijaa antaa ja vaihtelu virkistää, sanoi Jyrki kerran Pikku Kakkosessa.

Mutta itse aiheeseen eli tarjoilemaan muutama pala kotityöläisen arjesta. Tupsahtaessa uuteen kotiin ja maahan ja kulttuuriin saa monestikin karulla tavalla todeta olevansa kovin taitamaton, kuin lapsi jälleen. Kyllä sivistyneen ylioppilaan sisintä korpeaa ja ylpeydelle käy joutua päivittäin kyselemään apua aivan yksinkertaisissa askareissa kuten kuinka mangotahran saa parhaiten vaatteista irti, mistä kiinankielisen kaukosäätimen napista pitää painaa, että dvd lähtee pyörimään, missä on imurin säilytyspaikka ja mitä tuo nainen juuri sanoi minulle. Ensimmäistä kertaa keittiössä puuhaillessani luulin täyttäväni tiskikonetta kunnes tajusin sen olevankin astioiden kuivauskone. Ensimmäistä kertaa talon koiraneitiä ulkoiluttaessani Lili kiskaisi itsensä irti kaulapannasta ja pomppi innoissaan keskellä tietä minun juostessa perässä kauhusta kalpeana. Huoh. Sitä saa tuntea itsensä kovin yksinkertaiseksi päivittäin. Lohtua avuttomuuteen tuo kuitenkin se, että samat virheet tekee usein vain kerran.

Joskus saattaa myös onnistua yli odotusten. Näin kävi eräänä päivänä kotiutuessani kielikoulusta. Talon emäntä oli paistanut ihania korvapuusteja ja kiirehti niitä myymään myyjäisiin. Lähtiessään hän huikkasi minulle että hei tekisitkös noista lopuista aineksista pannukakun. Tietenkin, mutta oven sulkeutuessa tajusin nolon tosiasian: enhän mä oo ikinä sellaista yksin ja ilman ohjetta pyöräyttänyt! Tuikun nopeista ohjeistakin ehti mieleen jäädä vain neljä munaa ja siihen pieneen vuokaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään mutta hätä keinot keksii (pientä sananlaskujen tulvaa huomattavissa, pahoittelen!), ja niin löytyi kaapista keittokirja ja sieltä ohje ja helppoahan tuo puuha sitten olikin. Sydäntä lämmitti kotiväen kehut herkullisesta leipomuksesta, mutta ennen kaikkea se, että oppi jotain uutta kun vain tarttui haasteeseen.

Kodin Hengetär -kurssin lisäksi kiinanopinnotkin tuottavat tulosta. Perjantaina osasin oma-aloitteisesti korjata kielioppivirheet opettajan taululle kirjoittamasta lauseesta. Kerrankos näinkin päin, toista kertaa saa varmaan odottaa pitkään. Vielä suurempaa mielihyvää kertyi tilanteesta, jossa ostin kaupasta 12 postimerkkiä - vain kiinan kieltä käyttäen! Hitaasta lausunnastani huolimatta myyjä ymmärsi viestini ja kaupat hoituivat. Mikä huumaava ilo voi noin pienestä jutusta täyttää pään moneksi tunniksi!:)

Ai niin, tänään kun ajettiin kirkolta kotiin niin auton radiosta kaikui Maa on niin kaunis kiinaksi. Ja eilen kirjakaupassa bongasin levyn, jolla on kansainvälistä musiikkia ja esimerkiksi "suomalainen kansanlaulu ja tanssikappale  Letka Jenkka". Testikuuntelun jälkeen nauroin ehkä epäsopivankin äänekkäästi, mutta kun se kiinalainen laulaja lausui suomea niin kovin veikeästi...

Kuvan ukon rauhaisaa mutta päättäväistä menoa matkien jatkan elämääni kaislahattujen ja katukeittiöiden tuoksujen seassa.