Musaa ja meren hiekkaa

Viikko on taas eletty elämää ja hallelujaa saa huutaa kun on vielä elossa. Näinhän sitä voisi tehdä vaikka joka päivä, onhan tuo veren virtaaminen suonissa jo aika ihme. Ei siis hätää äiti, en ole tehnyt mitään tavallisesta poikkeavan uhkarohkeaa. Niin, paitsi ehkä pari kertaa jauhanut metrossa purkkaa, mikä on täällä jyrkästi kielletty. Radikaalia ja paheksuttavaa lainrikontaa, tiedetään.

 

Viime viikon perjantaina hurautimme parin tunnin päähän Taichungiin Morrisonin koululle. Siellä oli koulun konsertti, jossa Ilonan oli tarkoitus laulaa parissa kuorossa ja vieläpä vähän sooloa. Näillä lähtötiedoilla istahdin aika pramean juhlasalin penkkiin mieli avoinna nauttimaan esityksistä. Ensimmäisen orkesterin astellessa lavalle silmäni taisivat kasvaa muutaman koon tavallista suuremmiksi. Estradille astui yli kolmekymmentä nuorta puhallin- ja lyömäsoittajaa. Kaikilla oli siistit valkoiset kauluspaidat, mustat rusetit, tytöillä musta hame ja pojilla mustat housut. Aivan kuin olisi ollut jossain isomman luokan klassisessa konserttisalissa! Kaiken kruunasi leveästi hymyilevä (luultavasti amerikkalainen) opettaja-kapellimestari, joka asteli lavalle suurin elkein valkoinen tahtipuikko kädessä hohtaen. Siitä alkoi kahdenkymmen kuuden kappaleen, kymmenen erilaisen klassisen soitinkokoonpanon ja huimien taidonnäytteiden sarja. Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä ettei jokainen soittaja aina osunut nuoteissa aivan kohdalleen, mutta ihailtavasti se ei antanut arvokkaan tunnelman ja nuorten innon hyytyä. Kaikki soittajat olivat yläaste- ja lukioikäisiä opiskelijoita. Klassinen musiikki ei siis todellakaan ole mikään keski-ikäisten viininmaistelijoiden yksinoikeus! Illan kohokohta oli tietenkin Ilonan loistava soololaulu. Host-sisko pullistelee ylpeydestä.

 

 Kulttuurin vastapainoksi päätin lauantaina lähteä omille teilleni Lentävän Hevosen kyydillä. Pyörät johdattivat reilut parikymmentä kilometriä luoteeseen Kiinanmeren aaltoja kuuntelemaan. Päivä oli pilvinen ja raikasta tihkua sateli taivaalta silloin tällöin. Huvittuneena seurasin vastaantulevia polkijoita, jotka olivat kaikki kääriytyneet kokovartalotrikoisiin, huiveihin, tuulitakkeihin ja ties mihin kuteisiin. Itse poljin mukavasti shortseissa ja I-paidassa (kaikille paitsi termin kehittäneelle isälleni tiedoksi: I-paita on kuin T-paita mutta ilman hihoja), enkä värissyt kuin hetken merituulen kuivattaessa puolimatkan lepotauolla hien iholle. Erikoista oli myös huomata kuinka hitaasti paikalliset kovinkin sporttisilta näyttävät atleetit polkevat. Hurautin matkalla monen sellaisen ohi, vaikken koe itseäni miksikään pikakiituriksi. Saivatpahan katsella ihan rauhassa maisemia ja tummanharmaata rantahiekkaa (kumma näky). Tuntui niin hyvältä päästä hetkeksi asfalttikortteleiden ulkopuolelle haistelemaan muutakin kuin skootereiden päästökaasuja. Pieni ja sitkeä keltainen heponi kesti matkan hyvin toisin kuin takalistoni. Satula ei ole pidemmillä matkoilla mikään huippuluokan lepolasse, mutta suomalainen sisu rinnassa sykkien taistelin tieni kotiovelle asti. Pieni kärsimys elämässä auttaa arvostamaan pieniä mukavuuksia entistä enemmän. Mitättömät puuttet pyörässä eivat kuitenkaan tuhoa alapuolisen taiteellisen näkemyksen kuvaamaa tiiviistä suhdettani tähän menopeliin.

Huomenna hurautan perheen, koiran ja jokusen matkatavaran seurana etelän lämpöihin nauttimaan pidennetyn viikonloppuloman iloista suomalaisten lähettien lomakodille. Toivomme lepoa ja rauhaa, monta tuhatta kauhaa. Myös pari aurinkoista päivää maistuisi. Raporttia seuraa kun paluu arkeen koittaa. Kivaa viikkoa kaikille! Muistakaa syödä jädee, juoda limukkaa ja pelata rantalenttistä olkkarissa hyvien kamujen kanssa. Siitä tulee hyvä mieli.