6. helmikuuta 2012 päättyi tämän reissaajan laillinen oleskelulupa Taiwanin kamaralla. Maan johtohahmot eli tullivirkailijat saattelivat minut ystävällisesti ja helpotuksesta huokaisten ulos saarelta. Eivätpä arvanneet että kansallista rauhaa ei kestäisi monta päivää...
Tutun ja turvallisen Jonten seurassa lennähdimme pilvipeitteiden yli isoveli-Kiinan etelärannoille miljoonakaupunki Hong Kongin tekosaarelle rakennetulle valtavalle lentokentälle (kuinkahan monta peräkkäistä -lle-loppua saisi hyvän maun rajoissa käyttää?). Hong Kong, eli virallisemmin Hong Kongin Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue, on melkoinen erikoisuus maailmankartalla. Brittien vuosina 1842-1997 hallinnoima piskuinen pläntti on palautunut Kiinan omistukseen, mutta tällä hetkellä siellä vallitsee sekä vahva hallinnollinen sekä kulttuurinen autonomia. Vaikken "oikeassa" Kiinassa olekaan käynyt, voin huhujen ja näkemäni perusteella todeta että honkkari on ihan omaa luokkaansa.
Hong Kongin katukuva on hauska sekoitus brittiläistä ja kiinalaista, uusinta uutta ja perinteitä. Ehkä parhaiten tätä kaikkea kuvaisivat termit "kansainvälinen" tai "kulttuurien kohtaamispaikka". Puoli vuotta Taipeissa, jossa näkee yllättävän harvoin ulkomaalaisia, on jättänyt jälkensä minuun, sillä suurinta hupiani oli ihmisten katselu. Vastaan tuli muslimia, ranskalaista, vanhaa kiinalaista viiksivallua, blondeja pikkubrittejä, japanilaisia kikattavia tyttösiä, kovaäänisiä Lähi-idän miekkosia ja cooleja mustia skeittareita. Tässä maailman rikkauksien huumassa päädyin mm. popsimaan maukkaan kebab-rullan. Tajusin vasta siellä että hetkonen, Taipeissahan ei tosiaan ole noita jopa Suomessa joka kylässä pönöttäviä kebabbiloita. Voi sitä riemua kun lammasvartaan pintaa suuhuni ahdoin...Brittiläiset ovat jättäneet jälkeensä hämmentävän vasemmanpuoleisen liikenteensä, kaksikerroksiset bussit (jopa ratikat olivat tuplakerroksisia!) ja turistien kiittelemän hyvin kattavan englanninkielisen infotarjonnan. Bussit eivät olleet punaisia, mutta jostain syystä kaikki taksit taas olivat. Mikähän tässä on taustalla?
Katsokaa nyt noita pilvenpiirtäjiä. Uskomatonta. Tavallaan hienoa miten tilaa saadaan säästettyä pistämällä asukkaat päällekkäin tismalleen samanlaisiin pikkuisiin huoneistoihin asustelemaan, tavallaan hämmentävää miten noin korkeita taloja voidaan rakentaa noin paljon ja kaikkialle, tavallaan hirvittävää miten ahtaasti Hong Kongin väki majailee ja tavallaan samaan aikaan rumaa ja kaunista katseltavaa tuollainen symmentrinen rakentaminen. Ota siitä sitten selkoa, tavallaan. Kaupunki ei kuitenkaan ole silkkaa pilvenpiirtäjäviidakkoa vaan siellä harkitaan rakennuslupia hyvin tarkkaan ja myös luontoa ajatellen. Esimerkiksi yhtäkään puuta ei saa rakennusten tieltä kaataa, vaan jokainen pitää merkitä ja siirtää uuteen paikkaan tai istuttaa tilalle toinen puu. Tässä on ideaa, josta tykkään.
Mitä minä sitten puuhailin tässä kultakaupungissa vajaan kolmen päivän visiittini ajan? En (taaskaan) suuremmin suunnitellut tekemisiäni etukäteen, ja se osoittautui oikein hyväksi vedoksi. Nautin vapaapäivistäni. Kävelin jalkani puhki ympäri ämpäri Kowloonin puolen ja Hong Kongin saaren kaduilla. Valokuvasin monia asioita, kuten näitä kahta hupaisaa keski-ikäistä naista, joita reppujensa perusteella luulin ruotsalaisiksi vaikka olivatkin saksalaisia. Hommasin villejä juttuja hetken päähänpistoista ja myöhemmin ihmettelin minne katosivat rahat - enkä harmitellut yhtään. Kuuntelin ihanaa kielten sekamelskaa ihmisjonojen valuessa ohitseni. Poikkesin museoon katselemaan historian hienoimpia ja huvittavimpia ratkaisuja kuvata eläimiä taiteessa. Ostin torilla pussin kurpitsansiemeniä ja kielitaidostani ihastunut myyjä lykkäsi toisen pussin käteeni kaupan päälliseksi. Reissasin Jonten kanssa Victoria peakille ihailemaan kaupungin valosaasteen kauneutta. Naureskelimme vahamuseon taidonnäytteille. Poikkesin huumevieroituskodille moikkaamaan poikia ja kertomaan sekä kuulemaan paloja elämäntarinoista. Harkitsin siivoojan uraa.
Kaikesta huolimatta tämä profiili pääsi takaisin Taiwanin puolelle. Kuin kotiin olisi palannut, vai palasinko sittenkin? Annin reaktiot paluuseeni olivat ristiriitaiset: ensin pikajuoksu kiljuen karkuun mutta hetken päästä kaulaani oli tarttunut pussaileva takiainen. Ylistyslaulu arjen sympaattisuudelle raikukoon! Nyt kiidän sunnuntai-illan ratoksi heittämään pientä ylistystä djemben ja muutaman tyypin kanssa kirkolle. Herra kanssasi tänäänkin, lukija rakas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti