Perillä vai matkalla?

Tämänkertainen otsake mietityttää minua usein. Tällä hetkellä olen palannut pääsiäisenaluslomamatkaltani eli tavallaan olen perillä kotona. Toisaalta olen yhä matkalla Taiwanissa. Olenko kuitenkaan sen paremmin kotona saapuessani Suomeen? Mikä on lopulta perillä? Enkö ole tietyllä tapaa jatkuvasti perillä siinä hetkessä missä olen ja elän? Onko matka itsessään arvokkaampi kuin perillepääsy? Meneekö tämä kysymysten latelu kohti turhanpäiväistä filosofisoinnin suota? Siltä näyttää, joten käännän kelkkani vauhdilla ennen lopullista uppoamista tuohon rämeikköön ja siirryn käytännöllisempien aihepiirien äärelle.

Taiwanissa liikennöi pohjois-eteläakselilla suurnopeusjuna eli tuttavallisemmin luotijuna. Nuo 200-220 km/h kiitävät siistit pötkylät ovat jonkin verran kalliimpia kuin tavalliset junat ja minun makuuni tavallista matkustusta ajatellen liian luksusta. Nyt jostain syystä (laiskuuttako vain) päädyin kuitenkin oma-aloitteisesti reissaamaan ees ja taas halki riisipeltotasankojen parilla tuollaisella pikakiiturilla. Pakko myöntää että 4-5 tunnin matkan lyhentyminen alle kahteen pitää olon virkeämpänä mutta tavaksi en ajatellut ottaa (niinkuin enää ehtisin, pah mitä selittelyä).

Tieni vei alkuun pariksi yöksi Kaohsiungiin lähettiystäväni vieraaksi. Lauantaina tutkin aamupäivän Kaohsiungin keskuspuiston tarjontaa. Ruoho oli ruskeaa ja aurinko koitti paahtaa vielä viimeisiäkin vihreitä laikkuja kumoon, kuvatarjonta valottakoon tilannetta paremmin. Pian hyppäsin hetken mielijohteesta kolisevaan paikallisjunaan ja hurautin (kuten viime tekstin juonipaljastuksista voi arvata) Pingtungiin. Junalla ympäri Formosan - juttuani tarkkaan lukeneet ehkä muistavat kaupungissa majailevan ihanan evankelista Gracen perheineen. Kaupungilla hetken seikkailtuani soitin ystävälleni ja pian köröttelimme yhdessä Gracen seurakunnalle vauhdilla valmistuvaa uutta kirkkorakennusta katsomaan. Paikat olivat vielä hyvin keskeneräisiä ja alttarikin puuttui mutta katto ja seinät sentään olivat tukevasti paikallaan. Siellä pääsin myös kunnon talkoohommiin. Harja ja rikkalapio aseinani taistelin koko kirkkosalin peittämän rakennustyömiesten jättämän pöly- ja moskakerroksen ovesta pihalle. Konkreettista lähetystyötä parhaimmillaan.

Gracen ja perheensä tapaaminen oli suuri siunaus, yhdessä rukoileminen ennen kaikkea. Taiwanilaisiin on joskus vaikea saada syvempää kontaktia mutta näiden ihmisten parissa ei vierastamisesta ole tietoakaan. Muistattehan heitä ja Gracea etenkin rukouksissanne. Hän tekee mahtavaa työtä, mutta pienessä ja köyhässä seurakunnassa kaikki ei aina ole kovin helppoa.

Palmusunnuntaina kävelimme kirkkoon oikeat palmunlehvät käsissämme. Taolaisen jumalakulkueen melskatessa tiellä vastaan teki mieli pistää kunnon hoosiannakulkue käyntiin, mutta rauhaisa seurueeni sai minut hillitsemään itseni. Ehkä vielä joskus.

Kirkonmenoissa erikoisinta (minulle) oli päästä laulamaan liturgioita. Niihin en ole törmännyt koko Taiwanin kautenani. Seurakunta oli selvästi luterilaisempi kuin mikään Taipeissa, liturgilla oli jopa alba päällä! Mutta tilannetta normitti sentään seurakunnan vapautuneisuus, suomalaisesta kirkonpenkkisynkistelystä oltiin vielä hyvin kaukana (Kriittisimmille tiedoksi että en suinkaan pidä suomalaisen kristityn vakavamielisyyttä suoraan tuomittavana, pois se minusta! Siinäkin on paljon hyvää ja kaunista vaikka pientä hymyä joskus kaipaankin kirkonmenojen lomaan.) Lopuksi syötiin viiden ruokalajin lounas kirkkosaliin roudattujen pöytien ääressä. Kalanpäät jätin suosiolla muille herkkusuille.

Illalla hurautin Hengchunin lomakodin rauhaan tarkoituksenani jatkaa seuraavana päivänä matkaa yhdelle Taiwanin ulkosaarelle. Tällä kertaa suunnitelmani muuttuivat radikaalisti yöllä yllättäneen rajun oksennustaudin ansiosta. Seuraavista päivistä ei olekaan paljon uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa. Tietenkin olin alkuun turhautunut - onko tylsempää kuin reissun päällä sairastaminen? Nyt voin kuitenkin todeta tämänkin olleen Herran armoa. Sain myöhemmin kuulla ettei saarelle olisikaan mennyt lauttoja sopivina aikoina, ja näin sain kerrankin hyvällä omatunnolla uppoutua loistaviin kirjoihin ja ottaa täyttä lepoa. Ah tylsyyden autuutta!

MUTTA ei tarina tähän sairastupaan päättynyt...

Unelmani toteutui tiistaina käytyäni pikavisiitillä skootterivuokraamokojussa. Kymmenen euron päivämaksu pöytään, nimi paperiin ja avaimet virtalukkoon. Kauppias näytti mistä bensatankki aukeaa ja että penkin alla on tavaratila. Näin hoitui puolen minuutin ajokouluni ja näillä eväillä hyppäsin elämäni ensimmäistä kertaa skootterin ohjaustangon ääreen. Moraalitontako? Ilmeisesti, mutta kieroutunut mieleni päätteli että jos joskus elämässäni aion tuohon peliin hypätä niin se on nyt ja täällä, missä joka toinen kuski pärisyttelee ilman korttia. Koitan tyynnytellä mököttävää omatuntoani vakuuttelemalla että olin ainakin seutukunnan varovaisin ja iloisin kuski.

Matkalla ei yllätyksiä puuttunut. Maisemat olivat mahtavia niin merenrannan äärellä kuin vuoriston serpenttiiniteillä pujotellessa. Parhaita kohtaamisia olivat kuitenkin tiellä maleksivat kanat ja vesipuhvelit, joita löysin tavallista landemmalta alueelta. Minä voitin nopeudessa, otukset tyylissä.

Kiva harmaa hiekkaranta tarjosi pikapyrähdyksen aaltoihin, mutta jostain putkahtaneet mustat pilvet saivat minut vauhdilla hyppäämään takaisin pyörän selkään ja yrittämään kilpajuoksua myrskyn kanssa - arvatkaa kuka hävisi viidessä minuutissa? Pikalähtö rannalta ei kuitenkaan ollut kovin suuri pettymys kun näkymät olivat parhaimmillaan lähinnä seuraavaa.

Ajo kaatosateessa oli mielenkiintoinen kokemus. Onneksi olin pari viikkoa aiemmin katsonut Youtubesta videopätkän, jossa taiwanilainen skootteristi juuri samanlaisessa sadesäässä suistui mutkassa vastaantulevan rekan alle. Pelko ei ehdottomasti ole aina huono tunne. Rauhaisa köröttely onnistui hyvin enkeleiden pidellessä pyörät oikeilla kaistoilla. Kaaduin vain kerran kurvatessani hetkeksi sateensuojaan liukkaalle katetulle koripallokentälle - ei vahinkoja itselleni tai menopelille.  Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.

Viimeinen reissupäivä kului lomakodille saapuneen ihanan lähettiperheen (vanhemmat ja kaksi maailman suloisinta pientä tytärtä) seurassa rannalla ja illalla bussin ja luotijunan kyydissä kurvaillen. Keskiviikko oli Taiwanissa hautojenlakaisupäivä eli perheet menivät puhdistamaan sukujensa hautoja ja levittelemään päälle uhrirahaa esi-isien hengille. Haudoilla en poikennut mutta illan hämärässä matkustaessani näin paljon rakettien välkettä ja vilauksia kummallisista henkimenoista. Taipeissa metrosta noustessani tajusin jälleen miten pitkä maa tämä lopulta on - täällähän oli suorastaan kylmä!

On aika sulkea painaa linkkiä "Julkaise teksti", sulkea läppärin kansi ja keskittyä tähän hetkeen. Pienenä en todellakaan nauttinut pitkäperjantaista, tulihan silloin käyttäytyä siivosti, leikkien piti olla päivän vakavahenkisyyteen sopivia ja kaikenlaisesta elämöinnistä tuli moitetta. Nyt huomaan kuitenkin aivan oma-aloitteisesti kaipaavani rauhaa ja mietiskelyaikaa tähän päivään. Kiitos vanhemmat, olette opettaneet minut iloitsemaan myös tästä päivästä! Toivotan teille kaikille siunattua pitkäperjantaita, hiljaista lauantaita ja ennen kaikkea pääsiäissunnuntain riemua. Kristuksen ylösnousemus on aivan hulppea juttu, ja meidät kaikki on kutsuttu tähän karkeloon. Jipijipii! Taiwanin edustusto kuittaa tekstinsä iltahetken kuvaan. "Tahtoisin vain olla kuin kuu, josta ikuinen valo heijastuu. Vain yksi on aurinko todellinen, joka poistaa kaiken pimeyden." laulaa MGTH:n Mikko.