Kurkku karheana ja niistopapereita kuluttaen olen astunut uuteen viikkoon. Tai pikemminkin juuri ja juuri saanut itseni ylös sängystä. Terveyteni ei kestänyt viikonlopun reippaita ilmanvaihteluita vaan tarjoili sunnuntaista lähtien köhää ja räkää. Pikku flunssa ei ole ennenkään paljon menoa hidastanut ja niin olen tänäänkin hoitanut hommani kunnialla. Jos nyt voi sanoa että dubloilla leikkimisessä jotain kunniakasta on.
Jotten vallan jäisi voivottelemaan ruumiin vajavuuksia haluan mieluummin keskittyä viime lauantain muisteluun. Päätin repäistä helteisen päivän kunniaksi itseni irti kerrostalojen katveesta suuntaamalla kohti vuoria. Parilla havainnollistavalla kuvalla esitän kaupungin katukuvan ja aivan vieressä kohoavan vuoristomiljöön välisen olemuseron. Näin:
Kaupunki
Välimaasto
Vuorilla
Tervetuloa toivon valtakuntaan toivottaa ituhippi. Mitä urbaanimmassa ympäristössä elän, sitä luomummaksi sisäinen ajatusmaailmani muuttuu, huomaan. Saa nähdä paljonko tässä tarussa on totta sitten kun alan itse ostella muroja ja maitoja kaappeihini, mutta nyt ainakin tuntuu etten muuta tahdokaan kuin päällystää kaatopaikat mansikkapenkeillä, tunkea autojen pakoputkiin kukkakimppuja ja istuttaa kotitalomme paikalle puolen hehtaarin metsän (joka ei kyllä ihan tähän tontille mahtuisi). Joka tapauksessa retki vuorille sai minut taas elävästi muistamaan luonnon kauneuden.'
Suuntasin Taipei 101:n takana kohoaville vuorille, jonne pääsee melko nopeasti julkisilla metrolla ja pienellä kävelyllä. Keskipäivän auringon paahteessa vaeltelin muutaman tunnin sekalaisia polkuja pitkin. Päätin olla välittämättä kartoista ja painoin vain reittini mieleen palaten myöhämmin samaa tietä takaisin. Suunnitelma toimi enkä eksynyt kertaakaan. Partiokisojen suunnistusosuuksista on totisesti hyötyä. Kilometrejä en laskenut mutta onko niillä niin väliäkään. Kauniin viikonlopun ansiosta en ollut ainoa seikkailija vaan vastaan tuli jatkuvalla syötöllä enemmän ja vähemmän sporttisia kulkijoita. Välillä ihmisten parveilu harmitti, olinhan lähtenyt nimeomaan nauttimaan rauhasta, mutta toisaalta reissulla syntyi pakosta myös hauskoja kohtaamisia muutamien kanssa. Yksi mies pelasti minut hyttysenpuremalta ja toinen antoi maistettavaksi violettia makeaa perunaa.
Maisemat vaihtelivat tiheästä viidakosta bambumetsiin ja pienistä vuoripuroista yllättäviin temppeleihin. Polut olivat pääosin laatoitettuja ja jyrkistä nousuistakin selvisi melko turvallisesti portaita myöten. Ensimmäinen huippuni oli nimeltään Elephant Peak. Huvittavan nimen alkuperää en ymmärtänyt mutta maisemat olivat kivat. Utuinen kaupunki ja etäältä humiseva liikenteen pörinä tuntuivat toiselta maailmalta sieltä ylhäältä katsottuna.
Matka jatkui hetken mielijohteessa syntyneiden valintojen eli vahinkojen myötä toiselle huipulle nimeltä Thumb Peak. Tämä oli vielä siistimpi eli coolimpi paikka koska huippu oli lähes puuton ja niin paikka tarjosi 360° näkymät. Samalta istumalta sai katsella Suomen kaupallisen edustuston rakennusta ja Taipein eläintarhaa. Harvinaisen kivaa. Siellä sain myös istua lähes kymmenen minuuttia miellyttävässä yksinäisyydessä kunnes paikalle pöllähti jokin martta&maurikerho katkaisemaan rauhan ja tyyneyden tunnelman. Noh, suotakoon se keski-ikäisille, täytyyhän heidänkin joskus olla niitä häiriköitä.
Pipo päässä 30:n asteen viileydessä. Typeryyttäkö? Ei vaan kesähatun kadottamisen seurausta.
Katsokaahan seuraavaa kuvaa pieni hetki.
Nämä rakennelmat eivät ole mitään sadevedenkeruulammikoita, kuten alkuun luulin, vaan vanhoja hautoja. Olen luultavasti aiemminkin maininnut hautojen oudoista asetteluista, mutta näiden sijainti vei tähänastisista voiton. Virallinen vaellusreitti kulki aivan tämän etualalla nököttävän haudan vierestä ja suoraan tuon taaemman läpi. Sen halkaisi myös toisesta suunnasta täysin haudan poikki virtaava puro. Koittakaahan levätä rauhassa.
Toinen paikallisen henkimaailman kummallisuus löytyi saman reitin varrelta. Visuaalinen tasapaino ei aina loista kiinalaisessa sisustuksessa ja olenhan jo aiemminkin löytänyt temppelin alttarin vierestä jääkaapin, mutta tuon kellon tarkoitus jäi lähes yhtä oudoksi arvoitukseksi. Saattoihan se olla jonkun ystävällisen vaeltajan asettama muistuttamaan kulkijoita elämän rajallisuudesta tai jotain.
Rahjustettuani itselleni kunnon hien pintaan palasin väsyneen virkistyneenä (mitä ilmaisu sitten tarkoittaakaan) alas kaupungin pyörteisiin. Onneksi torikadun kautta kävely piristi luonnon helmasta riistettyä sydäntäni. Näihin kuviin, muihin tunnelmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti