"Tärkeintä elämässä on puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää."

Päivät vierivät lävitseni vaihtelevaan tahtiin. Välillä, esimerkiksi iltaisin opiskelukämpän hankintaa tai kotiinpaluulentoa miettiessä tuntuu kuin olisin elänyt näitä lähtö-lähestyy-muttei-kuitenkaan -päiviä jo tuhansia. Toisinaan taas, esimerkiksi paikallisen "jiejieni" eli isosiskoni ja hyvän ystäväni Samanthan kanssa kahvitellessa tai kirkkaassa auringonpaisteessa joenrannan puistojen halki polkiessa taas kauhistelen kun tajuan viikkojen katoavan vauhdilla jonnekin kirjoittamattomaan historiaan. Elän tunnetasollani kummallista aikaa. Prosessoin paljon lähtöä, yritän kahmia mahdollisimman paljon kaikkea vielä kokematta jäänyttä Taiwanin puuhaa toukokuun viikoilleni, olen innoissani kaikesta tulevasta Suomessa ja kuitenkin koitan elää juuri tässä ja nyt, ja lopulta poden huonoa omatuntoa kun epäonnistun tämän kaiken tasapainottamisessa. Onko tässä mitään järkeä? No eipä niin, mutta täytyyhän tällaisen pienen raakileen olla välillä vähän pihalla itsensä hallinnoimisesta. Jumalan armoa onkin se että omista kipuiluistani huolimatta aika kuluu ja jälkikäteen huomaan jokaisen hetken, jopa totaalisten epäonnistumisten, olleen hyödyksi ja juuri paikallaan. Kiitos jälleen teille kaikille puolestani rukoileville, olette minulle tosielämän MacGyvereitä ja Äiti Teresoja!

Viime viikkoani tähdittivät suomalaisten lähettien rukouspäivä, jossa lastenhoitelin kolmea pientä enkeliä, partioryhmämme "yökyläretki", visiitti Taichungiin moikkaamaan outreachiin Filippiineille huomenna suuntaavaa Ileä, jumalanpalvelus yhden pojan synttärikakkukahveineen Banciaon kirkossa ja djemben paukuttelu illan ylistysbändin kera. Banciaon kirkosta mainittakoon, että kirkkosalissa oli yhä joulukoristeet katonrajassa roikkumassa. Toivottavasti Suomestakin löytyy vielä joku, joka ei ole jaksanut kuskata kuustaan pihamaalle. Ihailtavaa joulumaniaa.

Kaikille partiosta vähänkin tietäville ja ymmärtäville kerron muutaman erikoisen ja tietyllä tapaa hupaisan yksityiskohdan yhden yön "retkestämme" taiwanilaisen johtajamme suvun omistamaan kämppään. Suku ei siis ole mistään köyhimmästä päästä ja omistaa Taipein keskustasta kaksi vierekkäistä kerrostaloa. Vartiomme pääsi toisen talon kolmannen kerroksen tyhjillään mutta kalustettuna olevaan asuntoon. Se ei ollutkaan mikä tahansa tupa vaan sisälsi valtavan olohuoneen, ison makuuhuoneen, kokoustilan, kaksi vessaa ja keittiön - koko huoneisto todella siistinä ja päällystettynä kokolattiamatoilla. Minun ei pitäisi enää hämmästellä mitään paikalliseen partiotoimintaan liittyviä kummallisuuksia mutta päähäni ei vain tunnu mahtuvan kuva partioretkestä, jossa katsotaan taulutelkkarista leffaa ja tilataan päivälliseksi laatikkokaupalla Pizza Hutin pitsaa. Kaiken huippu oli aamu, jolloin paikalle pölähti yhtäkkiä kaksi talon palvelijatarta tuoden valtavat vadilliset vastapaistettuja pannukakkuja ja köyhiä ritareita aamupalaksi. Pystyivät vielä kysymään meiltä johtajilta että millaisena haluaisimme aamukahvimme. Huhhuijaa. Jotain "oikeitakin" juttuja saatin tehtyä, mutta aika kaukana nekin olivat köytösten tai valtimoverenvuodon tyrehdyttämisen harjoittelemisesta.

Viikonloppuna suuntaan Kaohsiungiin tekemään jotain vielä suunnittelematonta. Pääsiäisviikon toimintasuunnitelma ovat minulle myös vielä hyvin sumuinen, mutta kuten olen ennenkin huomannut niin suunnittelemattomuus antaa Pyhälle Hengelle enemmän tilaa potkia minua parempiin paikkoihin ja tekemisiin. Nyt rauhoitan sydämeni tulevaisuuden pohdiskelusta, tartun myöhäisillan ilooni eli C.S. Lewisin elämänkertaan ja vaivun joidenkin hetkien jälkeen unten lähes Taiwanin veroiseen yllättävyyksien maailmaan.

Tekstin otsikko on kiinalainen sananlasku. Elämäni on hakoteillä, huutavat pöydälleni kuolleet kiinalaiset viherkasvit. Onneksi en ole kiinalainen.