Viikonlopusta toipuminen on jokseenkin suoritettu ja arjen elo ottanut hellään syleilyynsä. Jos nyt hellästä voi puhua, hoidokkiviikarini kun osaa käyttää kättä pidempää väittelytilanteissa. Jotain tarinointia lupasin kuitenkin vielä leiristä tarjoilla, joten tässä pari parhaiten mieleen porautunutta tapausta. Kuvat kertovat kuitenkin paremmin kuin tuhat sanaa.
Koko viikonlopun todella satoi. Perjantaina pimeän jo laskeuduttua bussimme huristeli jonnekin vuorten ja viidakon sekaan. Pieni jännitys kihisi mielessä kun ulkona oli välistä kosteutta niin reilusti että ajo vaikutti jo aika mahdottomalta. Yhdessä vaiheessa pysähdyimme rinteeseen odottamaan toista bussia ja tuijotimme ikkunoista ajotien reunalla vinhasti kuohuvaa virtaa, jonka ei olisi kuulunut siinä solista. Kaupunkilaistyttöjä katsellessa pelotti hieman että mitenhän tuolla luonnossa selvitään ja kuinka moni (tai edes kuinka monen äiti) on muistanut pakata sadevaatteet ja vaihtosukat mukaan...
Leiripaikka yllätti monella tavalla positiivisesti. Luonto ympärillä oli huikaisevan kaunista, ja keskuksen rakennelmat oli upotettu maisemaan aika ovelasti. Olin etukäteen vähän huolissani, että millaiseen luksuskeskukseen sitä oikein päädytään. Olenhan Suomessa partiossa tottunut sähköttömyyteen, puuvessoihin ja kaivosta haettavaan veteen, ja mielestäni juuri sellaista yksinkertaisuutta partion tuleekin tarjota, että opitaan selviytymään luonnon kanssa. Ihan näin alkeellisiin oloihin ei päästy, ja olihan se tuossa kelissä jopa minunkin mielestäni onni. Silti ötökät teltan katossa ja kunnollisten sisävessojen puute toivat allekirjoittaneelle kodikkaan tunteen.
Ohjelmassa oli kuvissa vilahtelevia villejä aktiviteetteja köysien kanssa, oivia ruokia, iltaohjelmia, nuotiontekoa, s'moresseja eli kahden keksin välissä nautittavia vaahtokarkkeja suklaan kera (niin makeaa, niin hyvää) ja minun osaltani myös vähän tyttöjen kaitsemista. Lisäkseni paikalla oli vajaa kymmenen äitiä ja Lisa West, todellinen amerikkalainen vanha partiokettu. Taiwanilaisten äitien holhoava tyyli tuntui välillä käsittämättömältä. He hoivasivat lapsukaisiaan, söivät lellikkiensä nirsoillessa jääneet ruuat ja siivoilivat jälkiä. Juuri oma-aloitteisuuteenhan partion pitäisi rohkaista, tässä maassa varsinkin. Totuus on kuitenkin se, ettei tätä toimintaa voitaisi johtajapulan vuoksi pyörittää ilman näitä aktiivisia äitejä. Puolensa ja puolensa.
Erikoinen hetki tuli vastaan lauantaipäivänä päivälliskeittoa valmistaessamme. Talo tarjosi ruuat, mutta tämän keiton saivat tytöt tehdä noin niinkuin harjoitusmielessä. Missio oli siis vain pilkkoa ainekset ja sytyttää retkikeitin. Ällistyksekseni melkein kukaan pöytäni tytöistä ei ollut koskaan pilkkonut ruoka-aineksia. Porkkanan leikkeleminen oli siis kymmenvuotiaille yksi leirin todellisista haasteista. Taiwanilaiset äidit kun eivät perinteisesti päästä lapsiaan keittiön puolelle. Lasten tehtävä on opiskella ja kotityöt opetellaan usein vasta yliopiston jälkeen. Toisessa pöydässä pari tyttöä hämmästeli että tältäkö todella näyttää raaka pekoni...
Niin, leiri oli täynnä maukkaita kokemuksia ja opin paljon taiwanin luonnosta, partiosta ja ihmisistä. Tutustuin myös Camp Taiwanin työntekijöihin ja olipa vähän puhetta tulevien vuosien kesätyöpaikoista siellä. Saatanpa siis joku kesä vielä palata niihin maisemiin. Luoja näyttää...
Sitten vielä tämän leirin ulkopuolelta eräs hauska kokemus kuvineen. Olimme pari viikkoa sitten käymässä yksillä Heiskasten tutuilla. Heillä oli ja on oletettavasti edelleen undulaatti, joka lentelee asunnossa vapaana. Visiitin alkupuolella pieni tirppa lennähti niskaani ja tepasteli siellä pitkän aikaa olalta toiselle. Hauska otus. Siipiveikko yllätti uudemman kerran ruvetessaan yhtäkkiä puhumaan! Sanoja en kyllä aivan erottanut, olikohan se sitten kiinaa. Perhe kyllä väitti ettei lintu puhu, mutta korvani juuressa kukerrellessaan se kertoi minulle varmasti elämäntarinaansa.
Tänään olen majaillut Taiwanilla 99 päivää. Aika kulkee varsin haipakkaan! Huomenna olisi kai siis syytä juhlaan vaikken ole mitään suunnitelmia tehnyt. Kenties vetelen pari lautasellista stinky tofua naamaan, ammuskelen yötorin pelipaikassa itselleni päävoittonallen ja katselen kaupungin valojen syttymistä 101:n huipulta. Tai sitten en. Raportoin, jos tapahtuma ylittää matalan uutiskynnykseni.
Formosa toivottaa hyvää yötä ja kauniita unia jokaiselle pömppömahalle, rillirouskulle ja kurapyllylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti