Kolmen kuukauden koitos ja ihanuus on nyt takana. Perjantaina juhlimme kielikoulukurssimme päättymistä viimeisellä oppitunnilla. Kaikki olivat tehneet tai muuten haalineet herkkuja yhteiseen pöytään. Sieltä löytyi myös minun paakelsini ja pieni rasiallinen salmiakkia. Vastaanotto oli äänekäs eikä kaikkien osalta kovin ihastunut...
Kaikki olivat valmistelleet jotain ohjelmaa - kiinaksi. Voitte vain kuvitella miten paljon naurua kolmen kuukauden kielitaidolla varustetut hyvin vakavat aikuiset ihmiset repivät erilaisista äärimmäisen yksinkertaisista tarinoista, vitseistä ja lastenlauluista. Aamulla mukaan nappaamani kitara auttoi toverini Samanthaa astumaan estradille laulamaan Tuiki tuiki tähtösen kiinaksi. Lopulta se kuultiin myös englanniksi, japaniksi ja kiinaksi. Herkkää.
Yhteisten taisteluiden, oppituntien jälkeen nautittujen lounaiden, liian aikaisten aamujen, toistuvien toonivirheiden ja monien muiden kommellusten kautta tämä joukko tuli minulle hyvin rakkaaksi. Kuvasta puuttuu vain englantilainen James, mutta hänen paikalleen kuvaan pongahti jostain hyvin randomisti joku japanilainen tyttö. Etualalla oivat opettajamme. Jaksoivat vielä lähtiessäkin korjata viimeisten lauseideni sanajärjestystä. Huoh, ihailtavaa sinnikkyyttä.
Toki vastavalmistunut kiinan alkeiden maisteri tarvitsee myös jonkin näkyvän todistuksen saavutuksistaan, ja tästä Taiwanin perheeni oli hyvin perillä...
Mikäpä sopisi nyt päähäni paremmin kuin perinteinen kiinalainen kaislahattu? Näitä todella näkee täällä katukuvassa ihan reilusti. Tämä ei tosin ole mikään geishojen hattu vaan lähinnä tavalliset duunarit, puistotyöntekijät, katukauppiaat ja muut ulkona työskentelevät tavalliset kansalaiset pitävät näitä. Suojaa hyvin auringolta. Tunnen oloni niin taiwanilaiseksi. Voisin vaikka huomenna lähteä ihan silkasta olemisen ilosta yötorille taistelemaan itselleni sanan säilää heilutellen alennusta muutamasta buddhan päästä (hedelmiä).
Huomenna ensimmäinen adventti käynnistää joulun odotuksen. Suomessa se kuusenoksien ja glögin tuoksun luoma mieliala on jo varmaan vallannut sydämiä, mutta täällä minä ainakin olen vielä ihan kesätunnelmissa. Heiskasten kanssa veisattiin tänään pienessä adventtihetkessä Hoosiannaa ja Tiellä ken vaeltaa ja vasta siinä aloin saada jotain muistikuvia joulun tunnelmista. On se vaan niin kumma olla näin kaukana, mutta taitaapa välimatka myös korostaa joulun syvintä olemusta. Jeesus on sama Vapahtaja nyt ja aina, täällä ja missä vain. Iloista ensimmäistä adventtia siis ystävät rakkaat ja piparit maukkaat!
Nyt sytytämme kynttilän,
se liekkiin leimahtaa.
Me odotamme Jeesusta
seimessä nukkuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti